Pyryharakan lentoa

Uusi Blogaaja.fi -blogi

Liian isot saappaat

Kävelin metsässä liian isoilla saappailla. Miten se sillä kertaa olikin niin kompuroimista, vähän väliä oli joku oksa poikittain saappaan kärjen päällä. Siitä kun selvisin niin eikö ollu näkymätön kuoppa sammalpeitteen alla. Siinä kompuroidessa manasin vähintäänkin koko maailman ja haukuin saappaat ja muut matelijat. Olinhan toki käyttänyt noita saappaita ennenkin ja ei se noin hankalaa ollut, nytpäs olikin. Loppumatkasta opin jo aika hienosti hallitsemaan isot saappaat, eikä koko aikaa tarvinnut äkkäilläkkään.

Elämäni liian isoissa saappaissa konkretisoitui ja jouduin ajattelemaan tilannettani uudesta vinkkelistä. Fytoterapeutti opintojeni alku on ollut melkoista kompurointia. Monesti on käynyt mielessä, että olenkohan hypännyt liian isoihin saappaisiin. En varmasti osaa olla tarpeeksi kiitollinen elämälle, että sain tämmöisen mahdollisuuden, missä pääsen luonnon ytimeen. Olen tarjottimen äärellä, josta viisaat naiset,  jo aikojen alussa, ammensivat ravintonsa. Tuolloin nuo viisaat naiset osasivat lääkitä ja pitää perheensä hengissä. Tuosta viisaudesta ja yhteydestä luontoon on niin vähän jäljellä.

Erityisesti tänä kesänä kaikki kasvit ovat menneet syvälle energia kenttääni. Vielä en osaa kertoa mitä milläkin kasvilla voi tehdä, mutta tiedän sisimmässäni miltä mikin kasvi tuntuu. Ymmärrän eläväni maassa missä ympäröivä luonto on rikkaus. Asun keskellä ruoka-aittaa ja minua ympäröi kasvien suojaava kehä. Tämä on ollut tunteikasta aikaa. Kukkaloisto teiden varsilla on hymyilyttänyt ja ilahduttanut runsaudellaan. Luonnossa on pelkästään kauneutta.

Mietin osaanko itse suhtautua riittävällä nöyryydellä kasvien parantavaan voimaan. Ovatko saappaani liian isot ja hukunko niiden kanssa horsmikkoon, siankärsämö sieraimessa ja puna-apila korvassa. En muista mikä vaikuttaa mihinkin. Rohtoraunioyrttini jää jumiin ruuansulatuskanavaan ja suolisto pukkaa pelkkää pakuria pihalle. Maksani paukkuu ja sappeni kiehuu, miten ne puhdistuskuurit menivätkään. Ei varmasti auta että käy lilluttelemassa järvessä, ei puhistu kuin pintanahka. Mitäs jos unohdan kaiken ja en opi enään mitään uutta. Näitä mietin, kompuroin opiskelun teknillisessä kuraojassa ja haaveilen lankapuhelin ajasta.

Pyhäaamun rauha

Istun rantaan vievillä rappusilla auringonläiskässä, kahvia ja pala raparperipiirakkaa keikkuu polvillani. Aamukahvit ulkoilmassa, rappusilla, auringossa, juuri tätä olin toivonut. Elämäni, arkeni on nyt täällä mökillä, järven rannalla. Laiturilla könöttää keskeneräinen katiska, kuistilla nojailee virveli ja soutuvene lepäilee tyynenä koivun vieressä, odottaen jokapäiväistä liikunta-annostaan. Mökki on metsäisellä tontilla, kaikki on luonnollisessa asennossa. Kaikenmaailman heinälajikkeet notkuvat aamukasteessaan, aurinko niitä jo kuivattelee – kaunista, niitä on niin monenvärisiäkin. Jollakin kalalla näyttää olevan aamujumppa meneillään, aikamoisiin hyppyihin sekin pystyy. Kannattaisi senkin mennä tuosta laiturin lähettyviltä kauemmaksi molskimaan, etten käy virvelöimässä sitä pannulle.

Ulkosalla istuskellessa ajatukset vapautuvat. Ajatuksia tulee ja menee, ne eivät kimpoa mistään seinästä takaisin ja jää korvien väliin pyörimään. Ajatusten liikennöinti on paljon joustavampaa ja rikkaampaa. Ne vaan jäävät rauhallisina muhimaan, tai jatkavat matkaansa, toteutuakseen jonkun muun elämässä. Kiireellisyys kaikilta osin rauhoittuu, kun istuu paikassa missä ei kuulu mitään ihmisen tuottamia ääniä. Tuohon paikkaa minäkin menin tänä aamuna, selkiyttämään ajatuksiani. Tänään maalaan ja kirjoitan, vapautin itseni opiskelemiselta ja varsinkin sen tuottamilta teknisiltä haasteilta.

Olen tilanteessa missä elimistöni pitkäaikainen stressitilanne on purkautunut. Kroppani purkaa kaikkea pihalle räkänä ja särkynä. Eikä voi millään muotoa sanoa miellyttäväksi yöllistä monen tunnin oksentamistakaan. Pääkipu oli räjäyttää aivoni pihalle ja ajattelin, että nyt tarvitaan ambulanssi paikalle. En kuitenkaan jaksanut sitä soittaa vaan kaaduin sohvalle. Tämä on prosessi joka menee ohi ja tiedän mistä se johtuu. On onnellista huomata, että ymmärtää jotain oman kehonsa toiminnasta ja tarpeista. Erityisen tärkeää on myös reagoida ja toteuttaa kehonsa tarpeita, olla uskollinen itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen. Jatkuvan suorittamisen sijasta voisimme luvata joka aamu pitää itsestämme hyvää huolta. Voisimme esimerkiksi luvata joka päivä venytellä, tehdä vaikka kolme liikettä. Lupaisimme hengittää syvään ja rauhallisesti, pureskella ruokamme kunnolla. Ennenkaikkea lupaisimme rakastaa toisiamme ja luontoamme.

Pakollinen päivänkakkarahöpötys

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa. Kesä on parhaimmillaan silloin,  kun päivänkakkarat kukkivat. Tänä vuonna alkukesä oli viileää, odottelin ja odottelin milloin rakkauden terälehdet alkavat keikistelemään ojanpientareilla. Monenlaisten prosessien ja muutosten velloessa pääni sisällä ja vähän pääni ulkopuolellakin, olin melkein ohittaa koko kesän tärkeimmän höpötyksen. Yhtäkkiä hiekkatietä kotiin kaahatessa ojanpientareet olivat täynnänsä pelkkää höpötystä. Voi sitä riemun määrää, ei auttanut muu kuin pysäyttää kaara ja sännätä pientareelle. Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta. No voi räkä uusiksi meni – kumminpäin se aloitettiinkaan, että höpötys loppuu rakastaa terälehteen. Toivossa on hyvä elää, tai vaikka päivänkakkarassa, kyllä se aina lopulta Rakastamaankin oppii. Minulle nuo kakkarat ovat keijunmekkoisia pikku tyttöjä, joiden viattomuus ja rakkaus loistaa heidän kasvoiltaan hymyilevänä aurinkona.

 

 

Kuninkaallinen peilisali

Mikäli haluaa olla oman elämänsä Prinsessa tai Prinssi, on kuljettava Kuninkaallisessa peilisalissansa mieli avoinna. Meistä kukaan ei ole yksin mitään. Ilman toista tai toisia ihmisiä, meillä ei olisi peilejä, jotka heijastaisivat meille tunteita, joita meissä asuu.  Tuossa peilisalissa kuljettavan matkan aikana tapaamme hahmoja, jotka edustavat meille inhimillisyyttä, toiset rakkautta, toiset pelkoa ja jotkut itsepäisyyttä. Kaikkeen tuohon törmäämme omassa Kuninkaallisessa peilisalissamme, jos uskallamme avoimesti katsoa noihin heijastaviin pintoihin.

Useimmiten kun on itse avoin, saa kaksin verroin onnea ja iloa itselleen. Jakamalla elämäämme läheisillemme, saamme sen voiman elämäämme, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsemme.

Hyvin pitkälle viimevuosiin asti, ajattelin omasta elämästäni, että minun pitää vaan selvitä kaikesta ominpäin. Elämäni oli monilta osin negatiivisessa syöksykierteessä, koska en osannut katsoa noihin oman peilisalini peileihin. Olin itse suuressa viisaudessani asettanut itselleni mahdottoman tehtävän elämästä selviytymiseen. Olin päättänyt selviytyä omista asioistani Itsenäisesti, kiukulla ja asioita suorittamalla. Tuolloin elämässäni oli peili jonka kohtaaminen ei  aina tuntunut hyvältä. Tuo peili oli raivostuttavan rehellinen ja se sai minut monesti suorastaan raivon partaalle. Tuo peili ei silti mennyt rikki ja se sai minut ymmärtämään, että minussa itsessäni on tapahduttava muutos. En ollu tyytyväinen millään elämäni osa-alueella. Olin johdattanut elämäni tilanteeseen, missä päässäni jyskyttivät miljoonat rautatiet ja olin umpisolmussa joka asiassa.

Mitään ulkoista muutosta ei tapahtunut ennen kuin olin valmis kohtaamaan itseni ja muuttamaan ajatteluni. Kerrattain olin tuon raivostuttavn peilini kanssa kohtaamisessa, joka johti päätökseen. Päätös johti muutokseen ja siitä alkoi positiivinen syöksykierre, joka on lopulta johtanut todellisen unelmani toteutumiseen.

Kun jakaa elämäänsä ja uskaltaa olla lapsi, uskaltaa ottaa vastaan rakkautta ja vaalia iloa arjessaan, on helpompi kulkea myös niitä ylämäkiä. Ylämäkiä on kuljettava saavuttaakseen huippuja, mutta on hyvä muistaa, että huipullakin tuulee.  Huipulla voi hetkellisesti tuntea saavuttaneensa jotain minkä eteen on ponnistellut. Läheskään aina ei pääse sille huipulle mitä on tavoitellut, mutta matkan varrella on joutunut kurkistelemaan erilaisiin peileihin ja se on ollut paljon tärkeämpää kuin tuo huippu.

Omasta kulkemastani matkasta olen kiitollinen, sillä juuri tämä matka on tehnyt minusta juuri näin ihanan kuin olen. Ilman toisia ihmisiä, ei olisi ollut peilejä, jotka olisivat heijastaneet niitä rehellisiä, minussa asuvia tunteita. Olen oppinut reagoimaan ja tunnistamaan minussa herääviä tunteita.

On tärkeää vaalia omaa positiivista energiaansa. On uskallettava olla itsellensä rehellinen ja siivottava elämästänsä kuormittavat, negatiivista energiaa huokuvat asiat. Aina se ei ole ollut helppoa, mutta muuta vaihtoehtoa ei lienee ole, jos meinaa elää omaa iloista ja vapaata elämäänsä.

Aina on valinnan mahdollisuus, sulkea silmänsä tai katsoa rehellisesti peiliinsä.

 

Kevättä siipien alla

Pikkuhiljaa alkaa kaksijalkaisilla hahmoilla olemaan kevättä rinnassa ja niin on linnuillakin kevättä siipien alla. Sydäntalvella sai hiihdellä täysin hiljaisessa maastossa, mutta nyt on lintukansakin availlut äänihuuliaan.

Lintulaudalla on ruuhkaa, milloin kukakin alkaa pitämään jöötä ruokamökin laidalla. Röyhkeästi viherpeippo vei siemenen varpusen nokasta, ihan kun ei siinä kourussa olisi ollut yhtään muuta siementä, niin piti sitten toisen nokasta pölliä – varmaan varastettu siemen maistuu sitten paremmalle. Hetken päästä samainen viherpeippo rääkyi nokka suorana, kita ammollaan talitintille – tintti räpytteli sovinnolla puun oksalle ja jäi sinne odottamaan, että viherpeippo saa mahansa täyteen. Ei tuntunut saavan, siinä se isännöi mökin reunalla. Näytti ihan siltä, että parinkymmenen asteen pakkanen oli tehnyt räpyttelijät aivan hulluiksi. Melkoinen taistelu ruokintapaikalla, vihdoin antoivat porukalla lähdöt isännöivälle viherpeipolle. Ihanasti pääsivät muutkin nauttimaan välipalaansa.

Tuntui, että lintuja oli tuplaten liikenteessä, kun olivat niin laittaneet untuvansa pörhölleen, ovat ihanasti pullukoita. Olispa itelläkin sisäänrakennettu untuvapeite, ei tarvitsisi erikseen olla kesä- ja talvimakuupusseja – sen kuin vain kelistä riippuen pistäisi untuvansa pörhölleen ja asettuis puun alle maate.

Välillä on valtava ruuhka lentoliikenteessä. Kuukkeli – liitelyn mestari, ei sen tartte kuin laittaa siipensä levälleen, niin jo saa tilaa ruokintapaikalla. Hömötiainen on hömötiainen- ei sillä taida olla huolta huomisesta, sen kuin vain hömöilee.

Varmaan kevätkokouksen aika.  Lajista riippumatta, räpättävät toisilleen. Talitintti on sinnikkään oloinen – pitää siementä varpaittensa välissä ja vimmatusti nakuttaa nokallaan ruokaa ääntä kohti.  Kiihdytyskisoja ottavat vain lajitovereittensa kesken – olisko vähän rasismia havaittavissa. Voihan se olla ettei se liity rasismiin mitenkään. Ehkä se on ihan reilua kiihdytellä oman painoistensa kanssa.

Toiset lentävät hyppien – keikkuen, toiset taas liidellen tasaisin siiveniskuin. Jotkut harrastavat pikapyrähdyksiä, kun taas toiset tekevät äkkipudotuksen oksalta alas. On ihana seurata miten kevät tekee tuloaan ja luonnossa äänet lisääntyvät. Nyt on paras aikaa myös jälkien tunnistamiseen. On palkitsevaa kun oppii tunnistamaan ilveksen, pupujussin, oravan, riekon ja muiden piipertäjien jälkiä. Luonnossa riittää ihmeteltävää.

Keltainen postilaatikko

Keltainen postilaatikko

Keltainen postilaatikko seisoo tienlaidassa hiljaa itekseen.
Keltainen postilaatikko, kuulle otsalautaa kohottaa.
Keltainen postilatikko, kuulle varsin kumartaa ja muuten vain tien varrella töröttää.
Tuo keltainen postilaatikko, rauhaa vain rakastaa, mutta ei rauhasta tietää saa,
sillä keltainen postilaatikko autoja vain katsastaa.
Keltainen postilaatikko ei ripeä ole liikkeissään, eikä hän ryntäile tielle päin, eikä varsinkaan liiku yllättäen autoon päin.
Tuo keltainen postilaatikko on aivan ominpäin.
Keltainen postilaatikko nappaa postin kitusiin, eikä koskaan siitä palkintoa saa , sillä tuo keltainen postilaatikko vain työtänsä hoitelee.
Keltainen postilaatikko kuulta terveisiä saa, kuu sille vilkuttaa ja keltainen postilaatikko kulmiaan kohottelee.

Keltainen postilaatikko on vekkuli ja veikeä, neliskulmainen postilaatikko.
Tuo kuu-ukkeli kelmeä, tekee varjollaan temppuja postilaatikolle.
Yhdessä he varjoillaan autoilijoita pelottelevat. Pimeyden maagisuus luo keltaiselle postilaatikolle sarvet päähän ja heiluvan poronvartalon.
Helmapellit hulmuten autoilija jarruttaa, tarkentaa katsettaan ja tajuaa, että hämäryys teki tepposet.
Kuljettajaa hymyilyttää, olihan hän juuri välttynyt porokolarilta.

Keltainen postialatikko tekee yhteistyötä kuun ja pimeyden taikuuden kanssa ja se tekee postilaatikon elämästä jännittävää.
Keltainen postilaatikko saa monesti kuraa niskaansa. Lumesta tuo keltainen postilaatikko pitää koska se on niin puhdistavaa ja sitä on paljon tarjolla.
Keltainen postilaatikko on sairastunut alaraajahalvaukseen, tuon myötä hänen elämäntehtäväkseen on tarjoutunut törötteleminen tien varrella.

Keltainen postilaatikko osaa nauttia elämästä ja hän rakastaa postineitä. Keltainen postilaatikko on onnekas, koska näkee rakastettuaan joka päivä. Mikäs hänellä on ollessa, kun postineiti syöttää häntä joka päivä. Erityisesti hän pitää Postinet luettavasta, koska se on täynnä pelkkää hömppää ja hömppäpömppää ja se tuo keltaisen postilaatikon arkeen rajattomasti luovuutta. Postineiti on iloinen ja kehuu keltaista postilaatikkoa vuolaasti. Joka päivä keltainen postilaatikko kuulee olevansa luotettava ja jämäkkä vartaloinen.

Tuo keltainen postilaatikko on jämäyttänyt vartalonsa vyötäröstä alaspäin, koska luulee ettei keltainen postilaatikko ole notkeavartaloisena arvostettu. Keltainen postilaatikko oli aikaisemmassa elämässään oranssi aurauskeppi. Kaikkina noina aikaisemmin vietettyinä vuosina häntä kaulan kohdalta kuristi tuo heijastinrinkula. Viimein hän väsyi olemaan kovin taipuvainen. Oranssi aurauskeppi ei enään jaksanut myötäillä aura-autoa, eikä kerta toisensa jälkeen kammeta ojan pohjalta takaisin tien varteen. Haikeana hän tuolloin muisteli serkkujansa norjanmaalla, heillä ei kiristänyt vanne pään kohdalla, oli vain kevyt puristus vyötäröllä.

Erään kesän jälkeen oranssi aurauskeppi ei enään palannut paikoilleen teinreunaan, hän oli ottanut paikan vastaan keltaisena postilaatikkona.
Keltainen postilaatikko palellutti alaraajansa heti ensimmäisenä talvena ja näin hänestä tuli varsin jämäkkä keltainen postilaatikko.
Jämäkkä keltainen postilaatikko oli varsin onnellinen, sillä olihan hän rakastunut postineitiin. Onnea toi myös jekkuilu yhdessä kuun kanssa.
Talvisin keltaisella postilaatikolla oli monesti ähky, sillä lunta tuli kitusiin isoina kerta-annoksina. Keltaisen postilaatikon sulattelukyky ei ollut parhaimmillaan talvella ja tämän takia hän kärsi ajoittain suolistokaasuista. Kaasupäästöistä johtuen keltaisen postilaatikon perälaudat paukkuivat ja natisivat liitoksistaan.
Keltainen postilaatikko suli täyteen iloisuuteensa kun kevätaurinko lämmitti sen otsalautaa ja hartioita. Kesällä keltainen postilaatikko loisti kilpaa auringon kanssa, sen suu oli pelkkää hymyä ja syli avoinna uusille kirjeille

Muutos

Minä

  • Olen ottanut elämässäni vastaan muutokset. Muutos vaatii valintoja, tahtoa ja toimintaa. Ilman noita kaikkia, ei vaan tapahdu mitään. Unelmat ovat laukaisseet muutoksien ketjun, joka vääjäämättä johtaa kohti etelää.

Uskallan

  • Vihdoin uskallan alkaa elämään unelmiani todeksi. Vuosien työstäminen tuottaa hiljalleen tuloksia ja nyt on vain uskallettava vahvasti luottaa unelmiinsa.

Uudistua

  • Unelmien saavuttaminen vaatii minulta itseltäni uudistumista. En voi jumittaa vanhoissa kaavoissani. En voi enään toimia samalla tavalla arkiaskareissani. On päästettävä elämäänsä uudistuksen tuulet, jotta lopputulos on erilainen, eli unelmien toteutuminen.

Tässä hetkessä

  • Vaikka elän muutoksien pyörteessä, on silti opeteltava elämään hetkessä. Jokainen ”läsnä” eletty hetki johtaa johonkin hyvään.

Onnellisesti

  • Opettelen lähestymään muutoksia onnellisesti ilon kautta. Silloin on varmuus siitä, että asiat sujuvat parhain päin.

Sopeudun

  • Muutoksiin littyy aina joitan asioita, jotka eivät tunnu parhaimilta asioilta elämässäni. Siltikin sopeudun, koska unelmani on syöpynyt sisuksiini niin vahvana, ettei sitä kumoa mikään.

Otsalampun vika

Pimeää aikaa oli heidän ympärillään tarjolla runsaasti, siksi oli hyvä,  että he oppivat nauttimaan siitä. Oikeasti he olivat hahmoja, jotka osasivat nauttia arjesta ja niistä asioista,  joita heillä oli sillä hetkellä käsillä. He olivat oivaltaneet, että arkionnen kokemiseen tarvitaan vain hyvä mielikuvitus. Alkuun tuolla toisella oli pimeän suhteen vähän liiankin hyvä mielikuvitus. Tarmokkaana hän kerta toisensa perään lähti yksin juoksulenkille. Hyvin varustautuneena, ainakin otsalamppu oli mukana. Yksinäisillä keikoillansa hän joutui kerta toisensa perään voittamaan itsensä ja kohtaaamaan milloin minkäkin olion luonnossa. Pääsääntöisesti hän kävi pimeässä kamppailua itsensä ja heinämättään kanssa. Puolenkilometrin matkalla hän joutui kolmesti kamppailemaan ja voittamaan itsensä heinämätästä vastaan. Se oli hänelle rankkaa ja aina hän ihmetteli, miksi hän taas lähti pimeällä yksin lenkille. Nyttemmin hänen mielikuvituksensa on hieman rauhoittunut ja kerta toisensa perään hän kokee suurta liikkumisen riemua.

Vakavamielisen ihmiskokeen tuloksena, hän on päättänyt syyttää pimeänpelosta otsalamppuaan. Niin ja lopulta sitä henkilöä kuka sitä otsalamppua käyttää….siis itseään. Olisi ollut niin mukava syyttää jotain muuta. Jos lähtee ulkoilemaan otsalamppu viritettynä täyteen valaistukseen, on varmaa,  että saa mukaansa kaikki Ökkömönkijäiset ja muuta Mutiaiset, jotka kuiskivat olkapäällä milloin mitäkin. Sen seurauksena, että on painanut tuota maagista nappulaa otsallaan, häneltä ovat menneet monet leppoisat hetket ohitse. Mutta miten onkaan käynyt kun on sulautunut yön pimeyteen ilman valoa?

Pimeän pelko syntyy kun käyttää otsalamppua. Kun totuttautuu hämärään, näkee aikalailla pimeässäkin. Otsalampun valossa näkökulma ympäröivään maailmaan on todella kapea, jolloin kaikki valokehän ulkopuolella tuntuuu pelottavan uhkaavalta. Katselukulma on rajoitettu tietylle alueelle. Ilman otsalamppua koko maailma on avoinna, eikä ympäröivässä luonnossa ole mitään uhkaavaa. Pimeydessä liikkuessaan voi aistia yön maagisen voiman. Kaikki ympärillä oleva näyttää taianomiselta. Silmä tottunut pimeään, luottavainen suhde luontoon on syntynyt ja hän on saanut yhteyden Maaäitiin.

 

 

 

Luovuuden ytimessä

Kerrattain hiihtoreissulla otin osumaa yhden käkkäräkoivun kanssa. Kuka nyt ylöspäin mennessä on koivun kanssa törmäyskurssilla? Ennen osumat ovat tulleet alaspäin lasketellessa, mutta nyt,  siinä se vain itsepäisesti törötti reitilläni. Näillä leveleillä voi pätkäkin tuntea pituutensa riittävän, ainakin jossakin tilanteessa, nimittäin latvaan kurkottaessa. 160 cm riittää latvaosion tuulenpesän tarkkailuun. Onhan noita tuulenpesiä ollut ennenkin, mutta nyt sen oikein ymmärsin. Ei se ole mikään sotkukasa. Luulisi, että kaikki tikut on siinä sikin sokin, mutta ei. Tuulenpesä on täydellinen, konkreettinen ilmentymä hallitusta kaaoksesta.

Tuo hallittu kaaos on valloillaan silloin, kun henkilö on luovuutensa ytimessä. Sivusta seuraajalle kaikki saattaa näyttäytyä kaaoksena ja pelkkinä keskeneräisinä projekteina, mutta luovuus on paljon moniulotteisempi asia. Pään sisällä olevasta tikkukasasta lähtee ideoita kaikkiin mahdollisiin suuntiin. On erittäin hankalaa kertoa mitä pään sisällä tapahtuu, kun siellä yksinkertaisesta tapahtuu niin paljon ja koko ajan. Olessani luovuuden ytimessä, luovuus ulottuu joka elämäni osa-alueelle. Ikiliikkujia on pään sisällä ristiin rastiin useita. Toiset voivat sanoa, että saavat luonnosta kaikki ideansa. Toisaalta niinhän se on minullakin, koska luonto on elämäni ja luonto on kaikkialla, mutta en siltikään voi sanoa, että kaikki ideani tulevat luonnosta. Ne vaan tulevat, kimpoavat ruostuneesta postilaatikosta tai silppukasasta pöydällä.

Projektit elämässäni kulkevat aina mukanani, minne menenkin. Toiset ovat jääneet kesken, toiset ovat olleet kesken vuosia. Sitä riemullisuuden tunnetta ei voi kuvailla, kun yks kaks saa jonkun vuosia uinumassa olleen projektin valmiiksi. Aina silloin tulee tunne, että taas kannatti. Tekeminen on se mikä pitää ihmisen kiinni arkionnessa. Aikana jolloin luovuus on ytimen ytimessä, silloin raksutus korvien välissä on sen verran hurjaa, ettei yöllä tartte nukkua. Pään ympärillä pyörii ja lentelee ajatuksia ja ideoita jatkuvana pyörteenä. On aina yhtä jännittävää seurata, mikä idea saa tarttumapinnan mistäkin ja mitä siitä lähtee syntymään. Hyvin monet, yksinkertaiseltakin näyttävät tuotokseni, ovat muhineet muistikirjani välissä vuosia. Sieltä ne aina putkahtelevat, jalostuvat ja löytävät tiensä valmiiksi tuotokseksi. Pään sisäinen mylläkkä syntyy siitä, kun antaa elämälle kaikki mahdollisuudet. On olemassa vain mahdollisuuksia ja mahdollisuuksien toteutuminen syntyy pienistä valinnoista arjessamme.

” Luovuus syntyy joutenolosta ” Jos haluaa pitää elämässään kiinni luovuudesta, se vaatii myös joutenoloa. Silloin luodaan tilaa uusille ideoille ja visioille. Silloin ei tehdä mitään, annetaan vain ajan kulua, mielen tyhjentyä. Tuo tilanne syntyy väistämättä ennen luovuuden ytimeen uppoamista. Ei vaan yksinkertaisesti pääse luovuuden ytimeen, jos ei ole valmis ”tyhjentämään” arkeaan kaikesta energiaa vievästä ”roinasta”.

Tämä luovuuteni unelmointi on tuottanut tulosta. Lähiaikoina voin ilahduttaa koko maailmaa kauneudella, joka on syntynyt kärsivällisellä tekemisellä ja omaan unelmaan uskomisella.

 

Hekan ja Helvin kevätkirmaus

Todellisuudessa Heka ja Helvi ei kirmaile minnekkään, maadoittavat vain itseään tunturien notkelmassa. Heka ja Helvi vankkumaton pariskunta, ovat juurruttaneet itsensä peruskallioon, helppoahan se oli, kun on samat alkuaineet. Ovat olleet uskollisesti rinta rinnan aina jääkaudelta lähtien. Ei siinä siihen aikaan paljon kyselty, että tahdotko –  se oli siinä rytäkässä pidettävä kiinni siitä kaverista, kuka sattui sulamisveden aikaan vierelle kellumaan. Kyse oli henkiinjäämisestä, ei siinä ollut muuta tunnetta kuin pakokauhu, kun kauhoi naama vedenpinnan yläpuolella menemään. Jääkauden tasaantuessa ja olosuhteiden kuivahtaessa he huomasivat kohtalon kuljettaneen heidät päälaen ylämaastoon. Ei aivan sinne ylhäälle. Tiedättehän, kun tunturia ylöspäin könytessä ensin on puita, sitten pusikkoa ja lopuksi ei mitään – silmänkantamattomiin ei mitään. Meidän kulmilla luonto poikkesi tuosta suoraviivaisuudestaan. Siinä puuston ja pusikon välissä on myös kohta, jossa ei ole mitään. Juuri tuohon kohtaan, eli viimeisen nousun juurelle, tai suurinpiirtein siihen kohtaan, Heka ja Helvi ovat maastoutuneet. Yhteistuumin olivat sitä mieltä, että mikäs täällä on ollessa ja siinä ovat sitten kököttäneet. Ajan romantisoimina ovat analysoineet toistensa nimiä. Heka Helvin ja Helvi Hekan. Tuo romantiikka ei nimittäin ollut mitään rakettitiedettä, se oli pelkkää kivien kolinaa. Hekan nimi tulee sanoista He kaksi ja Helvin nimi Hellyttävästi vierellä. Ei heillä ollut mitään moitittavaa olosuhteistaan, olivathan he taannoin selvinneet aikamoisesta vedenpaisumuksesta. Nyt vain huokaili ja hengitteli kaikessa rauhassa eikä ollut pelkoa tukehtumisesta saati karille ajosta. Näissä maisemissaan he seurailivat harvakseltaan ohikiitäviä hahmoja. Turha niistä oli tilastoja tehdä, näyttivät olevan yhdet ja samat seikkailijat aina liikenteessä. Hymyilyttihän heitä, kun seikkailijat opettelivat laskemaan umpihangessa, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Tuumasivat vain, että tosipaikan tullen ne nuokin oppii pysymään pinnalla. Tunturin siinä kohtaa missä H & H maadoittavat itseään on toisinaan vallan mahdottomasti lentoliikennettä. Laskevat vain suurimmat ohiliitäjät, kuten erilajike kotkat ja joutsenet. Kevät on poikkeuksellista aikaa, juuri silloin kun aurinko alkaa sulattamaan lunta heidän ympäriltään. Ovat sen verran kuumaverisiä oikealta kyljeltään, että siitä kohtaa ensimmäisenä kylki kylpee auringossa. Keväisin heidän kyljessään poikkeaa jos minkälaista kyhnyttäjää, toisin sanoen, kevään haittavaikutukset saapuvat aina auringon lämmittäessä. Rauhallisen talvikauden jälkeen heillä on sopeutuminen tungetteleviin seuralaisiin, mutta siltikin he sopeutuvat. Kaikenlaiset energiakentät kolisevat, onneksi kolina kuuluu heidän perusenergiaansa.

Page 1 of 2

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén