Semmoista oon tässä mietiskellyt, että koskeeko symbioosissa eläminen myös suhdetta auton kanssa. Nimittäin olen hiljaa mielessäni, oikeasti myös ääneen puhellut, että maastoauto pitäisi hankkia. Matkani tänne saareen kulkee erittäin kuoppaisia teitä pitkin ja vihreä limusiinini on joinakin päivinä todella kovilla. Räminää ja räminää, laitan radiota isommalle tai laulan korkealta ja kovaa. Olen oppinut ajamaan rallia, välillä irtosoran päällä on tunne, että lähestyn kohdetta kahva edellä. Minua vain hymyilyttää, en jaksa äkkäillä kuoppaisesta tiestä, nimittäin liike ja tärinä vahvistavat vain luustoa ja niveliä. Luulen, että Limusiinini on jopa hieman vertynyt moisesta räminästä. Mutta mitä sitten tapahtuikaan – hanskalokero jumittui, ihan vain yhtäkkiä lukkopesä repsotti vetelänä, eikä minkäänlaista avautumista ollut havaittavissa. Koskaan en sitä ole lukkoon laittanut. Nyt väänsin avainta ja menin tietysti sekaisin, että mikä on auki ja mikä kiinni asento, mutta ei kummallakaan mitään merkitystä – hanskalokero pysyi jumissa, teimpä mitä tahansa. Minä siinä sille juttelin, ettei nyt kaikista kuopista kannata noin itteensä ottaa, mutta ei, mikään ei auttanut. Yhtenä päivänä taas rämisten eteenpäin kaahatessani ymmärsin, mistä lukko puristaa. No tietysti siitä kun oon meinannu Limusiinille eläkepaperit kirjoittaa, otti nokkiinsa ja lukkiutui. Tämän yhteiselon aikana, en ole sitä niin tärkeänä pitänyt, että olisin avautumisen taitoja opettanut. No miten se nyt raukka osaa avautua, on vaan itsessään ahdistunut ja puristuksissa, ei oo silläkään helppoa. Hieman myötä ahdistuin ja nyt olen päättänyt siirtää eläköittämistä. Yritetään vielä yhdessä opetella kommunikoimaan ja avautumaan, ettei tarvitse lukkiutua ja yksin ahdistua. Kyllä minä kuitenkin luotan ja arvostan matkakumppaniani, täytyy antaa sille vähän tilaa niin se vapauttaa itse itsensä.
Kuukausi: elokuu 2017
Kävelin metsässä liian isoilla saappailla. Miten se sillä kertaa olikin niin kompuroimista, vähän väliä oli joku oksa poikittain saappaan kärjen päällä. Siitä kun selvisin niin eikö ollu näkymätön kuoppa sammalpeitteen alla. Siinä kompuroidessa manasin vähintäänkin koko maailman ja haukuin saappaat ja muut matelijat. Olinhan toki käyttänyt noita saappaita ennenkin ja ei se noin hankalaa ollut, nytpäs olikin. Loppumatkasta opin jo aika hienosti hallitsemaan isot saappaat, eikä koko aikaa tarvinnut äkkäilläkkään.
Elämäni liian isoissa saappaissa konkretisoitui ja jouduin ajattelemaan tilannettani uudesta vinkkelistä. Fytoterapeutti opintojeni alku on ollut melkoista kompurointia. Monesti on käynyt mielessä, että olenkohan hypännyt liian isoihin saappaisiin. En varmasti osaa olla tarpeeksi kiitollinen elämälle, että sain tämmöisen mahdollisuuden, missä pääsen luonnon ytimeen. Olen tarjottimen äärellä, josta viisaat naiset, jo aikojen alussa, ammensivat ravintonsa. Tuolloin nuo viisaat naiset osasivat lääkitä ja pitää perheensä hengissä. Tuosta viisaudesta ja yhteydestä luontoon on niin vähän jäljellä.
Erityisesti tänä kesänä kaikki kasvit ovat menneet syvälle energia kenttääni. Vielä en osaa kertoa mitä milläkin kasvilla voi tehdä, mutta tiedän sisimmässäni miltä mikin kasvi tuntuu. Ymmärrän eläväni maassa missä ympäröivä luonto on rikkaus. Asun keskellä ruoka-aittaa ja minua ympäröi kasvien suojaava kehä. Tämä on ollut tunteikasta aikaa. Kukkaloisto teiden varsilla on hymyilyttänyt ja ilahduttanut runsaudellaan. Luonnossa on pelkästään kauneutta.
Mietin osaanko itse suhtautua riittävällä nöyryydellä kasvien parantavaan voimaan. Ovatko saappaani liian isot ja hukunko niiden kanssa horsmikkoon, siankärsämö sieraimessa ja puna-apila korvassa. En muista mikä vaikuttaa mihinkin. Rohtoraunioyrttini jää jumiin ruuansulatuskanavaan ja suolisto pukkaa pelkkää pakuria pihalle. Maksani paukkuu ja sappeni kiehuu, miten ne puhdistuskuurit menivätkään. Ei varmasti auta että käy lilluttelemassa järvessä, ei puhistu kuin pintanahka. Mitäs jos unohdan kaiken ja en opi enään mitään uutta. Näitä mietin, kompuroin opiskelun teknillisessä kuraojassa ja haaveilen lankapuhelin ajasta.