Äitienpäivä, isänpäivä, Joulu, Pääsiäinen Juhannus – jos minulla olisi valtaa poistaisin kaikki kalenterista. Elämää määritellään kalenterin kierron mukaan, se rytmittää vuotta. Pitkälti kaikki juhlapyhät liittävät perheitä yhteen, kansalaiset ovat yhtä joidenkin kanssa – on tehtävä olla olemassa joillekkin. Ihminen on osa jotain toista, tai ihminen on syntynyt jostain toisesta. Jos ei kuulu mihinkään tai minnekkään, tai kenellekkään, niin millaista on silloin kaikkina noina päivinä. Yksinkertaisesti se tuntuu merkityksettömältä. Menikö kaikki jo silloin 15-vuotiaana pieleen, kun ajattelin, että elämää pitää elää ja kokea. En haaveillut puolisosta, en perheestä – elin vain hetkessä ja saavutin unelmiani. En romantisoinut vaan ajattelin, että kyllähän sitä ehtii. Menikö jotain pieleen jo syntymässäni, minusta ei tullut kuuliaista ja nöyrää vanhempieni kilttiä unelmaa. Minusta tuli Minä, jolla on aina ollut omat mielipiteet ja ajatukset. En ehkä ollut rakastettava, vaan minusta kasvoi totuuden torvi, joka sanoi mitä ajatteli. Johtuuko yksinäisyyteni, siitä etten muista miltä isänrakkaus tuntuu- vai siitä etten ole ymmärtänyt mikä on rakkautta ja tukea.

Viisitoista vuotiaasta lähtien ovat mummot ja kylänmiehet kyselleet miehestäni, missä se on vai olenko niin ranttu ettei kukaan kelpaa. Pikkuhiljaa kyselyt ovat muuttuneet puuroksi, jota ihmiset suoltavat suustansa. Nelikymppisenä vihdoin tajusin, ettei sitä omaa perhettä ole edelleenkään, ei ole harmoonista perheidylliä johon paeta omaa arkeaan. On vain oma elämä jossa on viihdyttävä.

Toisaalta on helpottavaa olla juhlapyhinä töissä, mutta sielläkin on raastavaa kun vuodesta toiseen kerrot äitienpäivänä, ettei minulla ole lapsia, ei miestä, eikä omaa äitiä jakamassa tätä ahdistusta. Isänpäivänä sama homma, Jouluna on joulujutut ja Juhannuksena kaikki heilastelu hommelit. No mitä minä niillä jutuilla ja hommeleilla tee, en yhtikäs mitään. No Juhlapyhät menevät töissä tekohymy naamalla ja valkoisia valheita ladellen. Vanhankansan ihmisille puoliso ja perhe ovat olleet kaikki kaikessa. No minä olen pudonnut kaikista junista ja kyllä se niin taitaa olla, että mieheni kuoli jo pienenä ripuliin.

Tuntuisi hyvältä kun voisi olla olematta kukaan tai mitään. Kukaan ei kyselisi olenko jotain tai mitään, voisi vain lakata olemasta, ainakin juhlapyhinä. Kunnioitan niitä 90-vuotiaita mummoja jotka ovat eläneet elämänsä yksin, tiedän että he ovat kulkeneet ainakaan polkunsa samoissa mietteissä. Ihailen heidän tasapainoisuuttaan ja tyytyväisyyttään, siltikin pystyn rivien välistä lukemaan surullisuuden ja yksinäisyyden. Kaikesta huolimatta he pystyvät olemaan onnellisia ja rakastettavia. Kykenisimpä joskus itse samaan hyväksymisen armollisuuteen.

Odotan vielä hetken, sitten vaihtuu päivä. Huomenna ei ole enään isänpäivä – on vain tavallinen marraskuun päivä, jolloin olen samalla viivalla kaikkien kanssa. Taidan keittää juhlakahvit –  surullisuudesta on jälleen syntynyt uusi taulu.