Kuukausi: helmikuu 2017

Keltainen postilaatikko

Keltainen postilaatikko seisoo tienlaidassa hiljaa itekseen.
Keltainen postilaatikko, kuulle otsalautaa kohottaa.
Keltainen postilatikko, kuulle varsin kumartaa ja muuten vain tien varrella töröttää.
Tuo keltainen postilaatikko, rauhaa vain rakastaa, mutta ei rauhasta tietää saa,
sillä keltainen postilaatikko autoja vain katsastaa.
Keltainen postilaatikko ei ripeä ole liikkeissään, eikä hän ryntäile tielle päin, eikä varsinkaan liiku yllättäen autoon päin.
Tuo keltainen postilaatikko on aivan ominpäin.
Keltainen postilaatikko nappaa postin kitusiin, eikä koskaan siitä palkintoa saa , sillä tuo keltainen postilaatikko vain työtänsä hoitelee.
Keltainen postilaatikko kuulta terveisiä saa, kuu sille vilkuttaa ja keltainen postilaatikko kulmiaan kohottelee.

Keltainen postilaatikko on vekkuli ja veikeä, neliskulmainen postilaatikko.
Tuo kuu-ukkeli kelmeä, tekee varjollaan temppuja postilaatikolle.
Yhdessä he varjoillaan autoilijoita pelottelevat. Pimeyden maagisuus luo keltaiselle postilaatikolle sarvet päähän ja heiluvan poronvartalon.
Helmapellit hulmuten autoilija jarruttaa, tarkentaa katsettaan ja tajuaa, että hämäryys teki tepposet.
Kuljettajaa hymyilyttää, olihan hän juuri välttynyt porokolarilta.

Keltainen postialatikko tekee yhteistyötä kuun ja pimeyden taikuuden kanssa ja se tekee postilaatikon elämästä jännittävää.
Keltainen postilaatikko saa monesti kuraa niskaansa. Lumesta tuo keltainen postilaatikko pitää koska se on niin puhdistavaa ja sitä on paljon tarjolla.
Keltainen postilaatikko on sairastunut alaraajahalvaukseen, tuon myötä hänen elämäntehtäväkseen on tarjoutunut törötteleminen tien varrella.

Keltainen postilaatikko osaa nauttia elämästä ja hän rakastaa postineitä. Keltainen postilaatikko on onnekas, koska näkee rakastettuaan joka päivä. Mikäs hänellä on ollessa, kun postineiti syöttää häntä joka päivä. Erityisesti hän pitää Postinet luettavasta, koska se on täynnä pelkkää hömppää ja hömppäpömppää ja se tuo keltaisen postilaatikon arkeen rajattomasti luovuutta. Postineiti on iloinen ja kehuu keltaista postilaatikkoa vuolaasti. Joka päivä keltainen postilaatikko kuulee olevansa luotettava ja jämäkkä vartaloinen.

Tuo keltainen postilaatikko on jämäyttänyt vartalonsa vyötäröstä alaspäin, koska luulee ettei keltainen postilaatikko ole notkeavartaloisena arvostettu. Keltainen postilaatikko oli aikaisemmassa elämässään oranssi aurauskeppi. Kaikkina noina aikaisemmin vietettyinä vuosina häntä kaulan kohdalta kuristi tuo heijastinrinkula. Viimein hän väsyi olemaan kovin taipuvainen. Oranssi aurauskeppi ei enään jaksanut myötäillä aura-autoa, eikä kerta toisensa jälkeen kammeta ojan pohjalta takaisin tien varteen. Haikeana hän tuolloin muisteli serkkujansa norjanmaalla, heillä ei kiristänyt vanne pään kohdalla, oli vain kevyt puristus vyötäröllä.

Erään kesän jälkeen oranssi aurauskeppi ei enään palannut paikoilleen teinreunaan, hän oli ottanut paikan vastaan keltaisena postilaatikkona.
Keltainen postilaatikko palellutti alaraajansa heti ensimmäisenä talvena ja näin hänestä tuli varsin jämäkkä keltainen postilaatikko.
Jämäkkä keltainen postilaatikko oli varsin onnellinen, sillä olihan hän rakastunut postineitiin. Onnea toi myös jekkuilu yhdessä kuun kanssa.
Talvisin keltaisella postilaatikolla oli monesti ähky, sillä lunta tuli kitusiin isoina kerta-annoksina. Keltaisen postilaatikon sulattelukyky ei ollut parhaimmillaan talvella ja tämän takia hän kärsi ajoittain suolistokaasuista. Kaasupäästöistä johtuen keltaisen postilaatikon perälaudat paukkuivat ja natisivat liitoksistaan.
Keltainen postilaatikko suli täyteen iloisuuteensa kun kevätaurinko lämmitti sen otsalautaa ja hartioita. Kesällä keltainen postilaatikko loisti kilpaa auringon kanssa, sen suu oli pelkkää hymyä ja syli avoinna uusille kirjeille

Minä

• Olen ottanut elämässäni vastaan muutokset. Muutos vaatii valintoja, tahtoa ja toimintaa. Ilman noita kaikkia, ei vaan tapahdu mitään. Unelmat ovat laukaisseet muutoksien ketjun, joka vääjäämättä johtaa kohti etelää.

Uskallan

• Vihdoin uskallan alkaa elämään unelmiani todeksi. Vuosien työstäminen tuottaa hiljalleen tuloksia ja nyt on vain uskallettava vahvasti luottaa unelmiinsa.

Uudistua

• Unelmien saavuttaminen vaatii minulta itseltäni uudistumista. En voi jumittaa vanhoissa kaavoissani. En voi enään toimia samalla tavalla arkiaskareissani. On päästettävä elämäänsä uudistuksen tuulet, jotta lopputulos on erilainen, eli unelmien toteutuminen.

Tässä hetkessä

• Vaikka elän muutoksien pyörteessä, on silti opeteltava elämään hetkessä. Jokainen ”läsnä” eletty hetki johtaa johonkin hyvään.

Onnellisesti

• Opettelen lähestymään muutoksia onnellisesti ilon kautta. Silloin on varmuus siitä, että asiat sujuvat parhain päin.

Sopeudun

• Muutoksiin littyy aina joitan asioita, jotka eivät tunnu parhaimilta asioilta elämässäni. Siltikin sopeudun, koska unelmani on syöpynyt sisuksiini niin vahvana, ettei sitä kumoa mikään.

Pimeää aikaa oli heidän ympärillään tarjolla runsaasti, siksi oli hyvä,  että he oppivat nauttimaan siitä. Oikeasti he olivat hahmoja, jotka osasivat nauttia arjesta ja niistä asioista,  joita heillä oli sillä hetkellä käsillä. He olivat oivaltaneet, että arkionnen kokemiseen tarvitaan vain hyvä mielikuvitus. Alkuun tuolla toisella oli pimeän suhteen vähän liiankin hyvä mielikuvitus. Tarmokkaana hän kerta toisensa perään lähti yksin juoksulenkille. Hyvin varustautuneena, ainakin otsalamppu oli mukana. Yksinäisillä keikoillansa hän joutui kerta toisensa perään voittamaan itsensä ja kohtaaamaan milloin minkäkin olion luonnossa. Pääsääntöisesti hän kävi pimeässä kamppailua itsensä ja heinämättään kanssa. Puolenkilometrin matkalla hän joutui kolmesti kamppailemaan ja voittamaan itsensä heinämätästä vastaan. Se oli hänelle rankkaa ja aina hän ihmetteli, miksi hän taas lähti pimeällä yksin lenkille. Nyttemmin hänen mielikuvituksensa on hieman rauhoittunut ja kerta toisensa perään hän kokee suurta liikkumisen riemua.

Vakavamielisen ihmiskokeen tuloksena, hän on päättänyt syyttää pimeänpelosta otsalamppuaan. Niin ja lopulta sitä henkilöä kuka sitä otsalamppua käyttää….siis itseään. Olisi ollut niin mukava syyttää jotain muuta. Jos lähtee ulkoilemaan otsalamppu viritettynä täyteen valaistukseen, on varmaa,  että saa mukaansa kaikki Ökkömönkijäiset ja muuta Mutiaiset, jotka kuiskivat olkapäällä milloin mitäkin. Sen seurauksena, että on painanut tuota maagista nappulaa otsallaan, häneltä ovat menneet monet leppoisat hetket ohitse. Mutta miten onkaan käynyt kun on sulautunut yön pimeyteen ilman valoa?

Pimeän pelko syntyy kun käyttää otsalamppua. Kun totuttautuu hämärään, näkee aikalailla pimeässäkin. Otsalampun valossa näkökulma ympäröivään maailmaan on todella kapea, jolloin kaikki valokehän ulkopuolella tuntuuu pelottavan uhkaavalta. Katselukulma on rajoitettu tietylle alueelle. Ilman otsalamppua koko maailma on avoinna, eikä ympäröivässä luonnossa ole mitään uhkaavaa. Pimeydessä liikkuessaan voi aistia yön maagisen voiman. Kaikki ympärillä oleva näyttää taianomiselta. Silmä tottunut pimeään, luottavainen suhde luontoon on syntynyt ja hän on saanut yhteyden Maaäitiin.

Kerrattain hiihtoreissulla otin osumaa yhden käkkäräkoivun kanssa. Kuka nyt ylöspäin mennessä on koivun kanssa törmäyskurssilla? Ennen osumat ovat tulleet alaspäin lasketellessa, mutta nyt,  siinä se vain itsepäisesti törötti reitilläni. Näillä leveleillä voi pätkäkin tuntea pituutensa riittävän, ainakin jossakin tilanteessa, nimittäin latvaan kurkottaessa. 160 cm riittää latvaosion tuulenpesän tarkkailuun. Onhan noita tuulenpesiä ollut ennenkin, mutta nyt sen oikein ymmärsin. Ei se ole mikään sotkukasa. Luulisi, että kaikki tikut on siinä sikin sokin, mutta ei. Tuulenpesä on täydellinen, konkreettinen ilmentymä hallitusta kaaoksesta.

Tuo hallittu kaaos on valloillaan silloin, kun henkilö on luovuutensa ytimessä. Sivusta seuraajalle kaikki saattaa näyttäytyä kaaoksena ja pelkkinä keskeneräisinä projekteina, mutta luovuus on paljon moniulotteisempi asia. Pään sisällä olevasta tikkukasasta lähtee ideoita kaikkiin mahdollisiin suuntiin. On erittäin hankalaa kertoa mitä pään sisällä tapahtuu, kun siellä yksinkertaisesta tapahtuu niin paljon ja koko ajan. Olessani luovuuden ytimessä, luovuus ulottuu joka elämäni osa-alueelle. Ikiliikkujia on pään sisällä ristiin rastiin useita. Toiset voivat sanoa, että saavat luonnosta kaikki ideansa. Toisaalta niinhän se on minullakin, koska luonto on elämäni ja luonto on kaikkialla, mutta en siltikään voi sanoa, että kaikki ideani tulevat luonnosta. Ne vaan tulevat, kimpoavat ruostuneesta postilaatikosta tai silppukasasta pöydällä.

Projektit elämässäni kulkevat aina mukanani, minne menenkin. Toiset ovat jääneet kesken, toiset ovat olleet kesken vuosia. Sitä riemullisuuden tunnetta ei voi kuvailla, kun yks kaks saa jonkun vuosia uinumassa olleen projektin valmiiksi. Aina silloin tulee tunne, että taas kannatti. Tekeminen on se mikä pitää ihmisen kiinni arkionnessa. Aikana jolloin luovuus on ytimen ytimessä, silloin raksutus korvien välissä on sen verran hurjaa, ettei yöllä tartte nukkua. Pään ympärillä pyörii ja lentelee ajatuksia ja ideoita jatkuvana pyörteenä. On aina yhtä jännittävää seurata, mikä idea saa tarttumapinnan mistäkin ja mitä siitä lähtee syntymään. Hyvin monet, yksinkertaiseltakin näyttävät tuotokseni, ovat muhineet muistikirjani välissä vuosia. Sieltä ne aina putkahtelevat, jalostuvat ja löytävät tiensä valmiiksi tuotokseksi. Pään sisäinen mylläkkä syntyy siitä, kun antaa elämälle kaikki mahdollisuudet. On olemassa vain mahdollisuuksia ja mahdollisuuksien toteutuminen syntyy pienistä valinnoista arjessamme.

” Luovuus syntyy joutenolosta ” Jos haluaa pitää elämässään kiinni luovuudesta, se vaatii myös joutenoloa. Silloin luodaan tilaa uusille ideoille ja visioille. Silloin ei tehdä mitään, annetaan vain ajan kulua, mielen tyhjentyä. Tuo tilanne syntyy väistämättä ennen luovuuden ytimeen uppoamista. Ei vaan yksinkertaisesti pääse luovuuden ytimeen, jos ei ole valmis ”tyhjentämään” arkeaan kaikesta energiaa vievästä ”roinasta”.

Tämä luovuuteni unelmointi on tuottanut tulosta. Lähiaikoina voin ilahduttaa koko maailmaa kauneudella, joka on syntynyt kärsivällisellä tekemisellä ja omaan unelmaan uskomisella.

Todellisuudessa Heka ja Helvi ei kirmaile minnekkään, maadoittavat vain itseään tunturien notkelmassa. Heka ja Helvi vankkumaton pariskunta, ovat juurruttaneet itsensä peruskallioon, helppoahan se oli, kun on samat alkuaineet. Ovat olleet uskollisesti rinta rinnan aina jääkaudelta lähtien. Ei siinä siihen aikaan paljon kyselty, että tahdotko –  se oli siinä rytäkässä pidettävä kiinni siitä kaverista, kuka sattui sulamisveden aikaan vierelle kellumaan. Kyse oli henkiinjäämisestä, ei siinä ollut muuta tunnetta kuin pakokauhu, kun kauhoi naama vedenpinnan yläpuolella menemään. Jääkauden tasaantuessa ja olosuhteiden kuivahtaessa he huomasivat kohtalon kuljettaneen heidät päälaen ylämaastoon. Ei aivan sinne ylhäälle. Tiedättehän, kun tunturia ylöspäin könytessä ensin on puita, sitten pusikkoa ja lopuksi ei mitään – silmänkantamattomiin ei mitään. Meidän kulmilla luonto poikkesi tuosta suoraviivaisuudestaan. Siinä puuston ja pusikon välissä on myös kohta, jossa ei ole mitään. Juuri tuohon kohtaan, eli viimeisen nousun juurelle, tai suurinpiirtein siihen kohtaan, Heka ja Helvi ovat maastoutuneet. Yhteistuumin olivat sitä mieltä, että mikäs täällä on ollessa ja siinä ovat sitten kököttäneet. Ajan romantisoimina ovat analysoineet toistensa nimiä. Heka Helvin ja Helvi Hekan. Tuo romantiikka ei nimittäin ollut mitään rakettitiedettä, se oli pelkkää kivien kolinaa. Hekan nimi tulee sanoista He kaksi ja Helvin nimi Hellyttävästi vierellä. Ei heillä ollut mitään moitittavaa olosuhteistaan, olivathan he taannoin selvinneet aikamoisesta vedenpaisumuksesta. Nyt vain huokaili ja hengitteli kaikessa rauhassa eikä ollut pelkoa tukehtumisesta saati karille ajosta. Näissä maisemissaan he seurailivat harvakseltaan ohikiitäviä hahmoja. Turha niistä oli tilastoja tehdä, näyttivät olevan yhdet ja samat seikkailijat aina liikenteessä. Hymyilyttihän heitä, kun seikkailijat opettelivat laskemaan umpihangessa, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Tuumasivat vain, että tosipaikan tullen ne nuokin oppii pysymään pinnalla. Tunturin siinä kohtaa missä H & H maadoittavat itseään on toisinaan vallan mahdottomasti lentoliikennettä. Laskevat vain suurimmat ohiliitäjät, kuten erilajike kotkat ja joutsenet. Kevät on poikkeuksellista aikaa, juuri silloin kun aurinko alkaa sulattamaan lunta heidän ympäriltään. Ovat sen verran kuumaverisiä oikealta kyljeltään, että siitä kohtaa ensimmäisenä kylki kylpee auringossa. Keväisin heidän kyljessään poikkeaa jos minkälaista kyhnyttäjää, toisin sanoen, kevään haittavaikutukset saapuvat aina auringon lämmittäessä. Rauhallisen talvikauden jälkeen heillä on sopeutuminen tungetteleviin seuralaisiin, mutta siltikin he sopeutuvat. Kaikenlaiset energiakentät kolisevat, onneksi kolina kuuluu heidän perusenergiaansa.