Semmoista oon tässä mietiskellyt, että koskeeko symbioosissa eläminen myös suhdetta auton kanssa. Nimittäin olen hiljaa mielessäni, oikeasti myös ääneen puhellut, että maastoauto pitäisi hankkia. Matkani tänne saareen kulkee erittäin kuoppaisia teitä pitkin ja vihreä limusiinini on joinakin päivinä todella kovilla. Räminää ja räminää, laitan radiota isommalle tai laulan korkealta ja kovaa. Olen oppinut ajamaan rallia, välillä irtosoran päällä on tunne, että lähestyn kohdetta kahva edellä. Minua vain hymyilyttää, en jaksa äkkäillä kuoppaisesta tiestä, nimittäin liike ja tärinä vahvistavat vain luustoa ja niveliä. Luulen, että Limusiinini on jopa hieman vertynyt moisesta räminästä. Mutta mitä sitten tapahtuikaan –  hanskalokero jumittui, ihan vain yhtäkkiä lukkopesä repsotti vetelänä, eikä minkäänlaista avautumista ollut havaittavissa. Koskaan en sitä ole lukkoon laittanut. Nyt väänsin avainta ja menin tietysti sekaisin, että mikä on auki ja mikä kiinni asento, mutta ei kummallakaan mitään merkitystä – hanskalokero pysyi jumissa, teimpä mitä tahansa. Minä siinä sille juttelin, ettei nyt kaikista kuopista kannata noin itteensä ottaa, mutta ei, mikään ei auttanut. Yhtenä päivänä taas rämisten eteenpäin kaahatessani ymmärsin, mistä lukko puristaa. No tietysti siitä kun oon meinannu Limusiinille eläkepaperit kirjoittaa, otti nokkiinsa ja lukkiutui. Tämän yhteiselon aikana, en ole sitä niin tärkeänä pitänyt, että olisin avautumisen taitoja opettanut. No miten se nyt raukka osaa avautua, on vaan itsessään ahdistunut ja puristuksissa, ei oo silläkään helppoa. Hieman myötä ahdistuin ja nyt olen päättänyt siirtää eläköittämistä. Yritetään vielä yhdessä opetella kommunikoimaan ja avautumaan, ettei tarvitse lukkiutua ja yksin ahdistua. Kyllä minä kuitenkin luotan ja arvostan matkakumppaniani, täytyy antaa sille vähän tilaa niin se vapauttaa itse itsensä.