Tekijä: kuutamolla Page 1 of 2

Äitienpäivä, isänpäivä, Joulu, Pääsiäinen Juhannus – jos minulla olisi valtaa poistaisin kaikki kalenterista. Elämää määritellään kalenterin kierron mukaan, se rytmittää vuotta. Pitkälti kaikki juhlapyhät liittävät perheitä yhteen, kansalaiset ovat yhtä joidenkin kanssa – on tehtävä olla olemassa joillekkin. Ihminen on osa jotain toista, tai ihminen on syntynyt jostain toisesta. Jos ei kuulu mihinkään tai minnekkään, tai kenellekkään, niin millaista on silloin kaikkina noina päivinä. Yksinkertaisesti se tuntuu merkityksettömältä. Menikö kaikki jo silloin 15-vuotiaana pieleen, kun ajattelin, että elämää pitää elää ja kokea. En haaveillut puolisosta, en perheestä – elin vain hetkessä ja saavutin unelmiani. En romantisoinut vaan ajattelin, että kyllähän sitä ehtii. Menikö jotain pieleen jo syntymässäni, minusta ei tullut kuuliaista ja nöyrää vanhempieni kilttiä unelmaa. Minusta tuli Minä, jolla on aina ollut omat mielipiteet ja ajatukset. En ehkä ollut rakastettava, vaan minusta kasvoi totuuden torvi, joka sanoi mitä ajatteli. Johtuuko yksinäisyyteni, siitä etten muista miltä isänrakkaus tuntuu- vai siitä etten ole ymmärtänyt mikä on rakkautta ja tukea.

Viisitoista vuotiaasta lähtien ovat mummot ja kylänmiehet kyselleet miehestäni, missä se on vai olenko niin ranttu ettei kukaan kelpaa. Pikkuhiljaa kyselyt ovat muuttuneet puuroksi, jota ihmiset suoltavat suustansa. Nelikymppisenä vihdoin tajusin, ettei sitä omaa perhettä ole edelleenkään, ei ole harmoonista perheidylliä johon paeta omaa arkeaan. On vain oma elämä jossa on viihdyttävä.

Toisaalta on helpottavaa olla juhlapyhinä töissä, mutta sielläkin on raastavaa kun vuodesta toiseen kerrot äitienpäivänä, ettei minulla ole lapsia, ei miestä, eikä omaa äitiä jakamassa tätä ahdistusta. Isänpäivänä sama homma, Jouluna on joulujutut ja Juhannuksena kaikki heilastelu hommelit. No mitä minä niillä jutuilla ja hommeleilla tee, en yhtikäs mitään. No Juhlapyhät menevät töissä tekohymy naamalla ja valkoisia valheita ladellen. Vanhankansan ihmisille puoliso ja perhe ovat olleet kaikki kaikessa. No minä olen pudonnut kaikista junista ja kyllä se niin taitaa olla, että mieheni kuoli jo pienenä ripuliin.

Tuntuisi hyvältä kun voisi olla olematta kukaan tai mitään. Kukaan ei kyselisi olenko jotain tai mitään, voisi vain lakata olemasta, ainakin juhlapyhinä. Kunnioitan niitä 90-vuotiaita mummoja jotka ovat eläneet elämänsä yksin, tiedän että he ovat kulkeneet ainakaan polkunsa samoissa mietteissä. Ihailen heidän tasapainoisuuttaan ja tyytyväisyyttään, siltikin pystyn rivien välistä lukemaan surullisuuden ja yksinäisyyden. Kaikesta huolimatta he pystyvät olemaan onnellisia ja rakastettavia. Kykenisimpä joskus itse samaan hyväksymisen armollisuuteen.

Odotan vielä hetken, sitten vaihtuu päivä. Huomenna ei ole enään isänpäivä – on vain tavallinen marraskuun päivä, jolloin olen samalla viivalla kaikkien kanssa. Taidan keittää juhlakahvit –  surullisuudesta on jälleen syntynyt uusi taulu.

Elämä on välillä käsinkosketeltavan jännittävää. Eilen lähdin itseni kanssa treffeille auringonlaskuun, mutta en suinkaan ollut siellä pelkästään itseni kanssa. Tällä kertaa päätin valita toisen reitin, en sitä tavanomaista niemeä kiertävää ympyräreittiä, vaan suuntasin aivan toiseen suuntaan. Lähdin suuntaan, jossa en ollut vielä koskaan hiihtänyt. Aurinko oli aloittanut jo laskeutumisensa, joten minulla oli hiukan kiire, etten myöhästyisi kohtaamiseltamme. Auringonlasku, onko ihmeellisempää tapahtumaa. Möllykkä laskeutuu harkitun hitaasti kohti horisonttia ja ympäröivä maailma vaihtelee värejään, riemunkirjavasta aina utuisen romantilliseen hämyyn saakka. Oli täydellinen pakkaskeli ja tällä kertaa minulla oli myös tarpeeksi paksut hanskat, ei siis palellut sormiakaan. Auringon ja horisontin luomaa taideteosta kohti hiihdellessäni, järven päälle, ihan rantaan alkoi nousta sumua, tai jotain sen suuntaista. Olin otettu tästä hetkestä ja kiitollinen siitä, että tuli taas lähdettyä liikkeelle. Yhtäkkiä aivan edessäni kulki peräkanaa kaksi möhköfanttia, joilla oli tähtipölyn täyttämät viitat harteillaan. No enhän minä niitä möhköfantteja nähnyt, koska he olivat syöneet näkymättömyyspulveria. Siinä kuitenkin leijuivat ohitseni niin, että olisin voinut niitä sauvalla tökätä. En ehkä muistanut siinä kohtaa hengittää, koska tuo näky oli jotain niin kaunista. Mitään sen kaltaista en ole ikinä aikaisemmin nähnyt. Muina miehinä siitä vaan ohitseni lipuivat kohti toista rantaa, katosivat ja jättivät jälkeensä vain tähtipölyä. Olin onnellinen, kaarrattelin kohti niemen nokkaa, tutulle ladulleni. Se oli onnenpäiväni, koska en tehnyt valintaani samanlailla kuin aikaisemmin. Poikkesin ladulta ja mitä kohtasinkaan. Tulomatkalla huomasin ojan pientareella koiranputkia, kuuraisine kukkineen, miten kauniilta nekin näyttivät. Pajunoksat odottavat jo puhkeamistansa ja jäniksillä oli ollut ilmeisesti juoksukilpailut.

Aggregaatti, mikä ihmeen sana tuo sitten on, kun minusta se on agrigaatti ja sillä siisti. Joka tapauksessa tarvitsisin kotiini tuommoisen rakkaus agrigaatin, koska rakkaus-hellyys varastoni on kulutettu loppuun. Yhtenä vähemmän kauniina päivänä, jolloin räystäästä lorisi vesi, marraskuun lopussa, häkellyin tajutessani mistä on kysymys. Ei suinkaan tuosta lorisevasta vedestä vaan yksinkertaisesti siitä, että kaikki oli lopussa. Siis rakkaus nimittäin, kertakaikkiaan lopussa. Palkkatyössäni luovutan joka päivä paljon hellyys energiaani ja välittämistä. On paljon, paljon ihania vanhuksia ja ihmisiä, jotka kaipaavat hyväksyntää ja hymyä. Olkapäästä silittäminen, nukkumaan peitteleminen ja poskesta silittäminen, eivät maksa mitään. Hymyllä ja naurulla saa anteeksi monta unohdusta, hymy saattelee turvallisesti seuraavaan päivään ja tästä kaikesta tulee vain hyvä mieli antajalleen. Joskus haasteellistenkin tilanteiden jälkeen, kun peittelee ja silittelee mummukan yöunille, on aihetta kiitollisuuteen. Tulee kiitollinen mieli ajasta, joka minulla oli juuri hänelle. Joka kerta tuo hetki saa minut liikuttumaan ja lähden tippa linssissä kohti seuraavaa paikkaa. Lähes joka kotiin haluaisin jäädä asumaan, koska en haluaisi, että kukaan joutuisi kokemaan yksinäisyyttä. Tavoitteeni työssäni on ilo, jota vien mukanani joka kotiin. Tätä teen toistuvasti, päivästä toiseen, toistakymmentä kertaa päivässä. Onko siis ihme, että rakkaus-hellyys varastoni on lopussa.

Ihminen ihmiselle on vaan elintärkeä juttu. Oikeastaan ei ole mitään väliä osaako kaivaa pumpulipuikolla oikeaan suuntaan tai unohtaako antaa unilääkkeen. Unilääkettäkin tärkeämpää on ihminen toisen ihmisen rinnalla. Ei ihminen, oli hän nuori tai vanha, tarvitse muuta kuin kosketusta ja hyväksyntää, välittämistä – hetkessä olemista. Kaikki sen huomaa, olipa sitten vanha, nuori, vammautunut tai muuten vain elämän kolhima, jos kanssa ihminen lintsaa läsnä olemisen hetkessä.

Sanotaan, että antaessaan saa, elikkä miten sitten on mahdollista, että minun rakkaus-hellyys varastoni on kertakaikkiaan lopussa? Onko se niin, että olen yksinkertaisesti liian vaativa tai, ettei minulle riitä mikään, enkä osaa olla tyytyväinen elämääni? Näitä pieniä pohdintoja olen joutunut tekemään pienen pääni sisällä ja lopputuloksena oli viimeöinen keksintöni Rakkaus agrigaatista. Koskapa pakkohan on tilanteelle keksiä ratkaisu, jos meinaa jatkaa samalla mallilla eli selvitä hengissä ja täydentää varastoa. Tilanne on ajautunut siinä mielessä umpikujaan, koska kotonani ei asu ketään muuta ihmishahmoksi puhuteltavaa henkilöä. Jos näin olisi, että omassa kodissa voisi kaivautua jonkun kainaloon tai joku spontaanisti halaisi, luonnollisesti varastot täyttyisivät. No ei hätää, yölliset suunnitelmani olivat seuraavanlaiset: Tuolla taloni nurkalla mattotelineen takana olisi agrigaatin paikka. Se olisi semmoinen jonkinlainen rautainen hökötys, rautainen siksi, että se on jämäkkä ja pysyy paikoillaan. En minä halua, että se yhtäkkiä lähtee kävelemään tai lentää tuulen mukana pois. Siinä olisi jonkinlainen kahva mistä voisin pitää kiinni. Istuisin siinä vieressä pölkyn nokassa. Riippuen siitä olisiko tarpeeni rakkaus vai hellyys puolella, painaisin minulle sopivaa nappulaa. No rakkaus nappula olisi tietysti vaaleanpunainen ja hellyys nappula olisi auringonkeltainen. Agrigaatti on hyvin energisoiva hökötys ja nappulasta riippuen ilmoille viuhahtaisi silkkisuikaleita, jotka kietoutuisivat ympärilleni, tuudittaen minut voimaannuttavaan hellyyteensä. Yksinkertaista ja helppoa, paitsi mitäs jos laite tulee hulluksi ja kietoo minut tiukkaan otteeseensa enkä saa painettua STOP nappulaa? Niin kaamea tilanne, hän tukehtui hellyyteensä, jonka hän kuvitteli täyttävän hänen varastonsa. Siinä olisi arjen komiikkaa kerrakseen. Jos nyt kuitenkin vain ottaisin kukkatippoja ja keittäisin kello kahden teen.

Semmoista oon tässä mietiskellyt, että koskeeko symbioosissa eläminen myös suhdetta auton kanssa. Nimittäin olen hiljaa mielessäni, oikeasti myös ääneen puhellut, että maastoauto pitäisi hankkia. Matkani tänne saareen kulkee erittäin kuoppaisia teitä pitkin ja vihreä limusiinini on joinakin päivinä todella kovilla. Räminää ja räminää, laitan radiota isommalle tai laulan korkealta ja kovaa. Olen oppinut ajamaan rallia, välillä irtosoran päällä on tunne, että lähestyn kohdetta kahva edellä. Minua vain hymyilyttää, en jaksa äkkäillä kuoppaisesta tiestä, nimittäin liike ja tärinä vahvistavat vain luustoa ja niveliä. Luulen, että Limusiinini on jopa hieman vertynyt moisesta räminästä. Mutta mitä sitten tapahtuikaan –  hanskalokero jumittui, ihan vain yhtäkkiä lukkopesä repsotti vetelänä, eikä minkäänlaista avautumista ollut havaittavissa. Koskaan en sitä ole lukkoon laittanut. Nyt väänsin avainta ja menin tietysti sekaisin, että mikä on auki ja mikä kiinni asento, mutta ei kummallakaan mitään merkitystä – hanskalokero pysyi jumissa, teimpä mitä tahansa. Minä siinä sille juttelin, ettei nyt kaikista kuopista kannata noin itteensä ottaa, mutta ei, mikään ei auttanut. Yhtenä päivänä taas rämisten eteenpäin kaahatessani ymmärsin, mistä lukko puristaa. No tietysti siitä kun oon meinannu Limusiinille eläkepaperit kirjoittaa, otti nokkiinsa ja lukkiutui. Tämän yhteiselon aikana, en ole sitä niin tärkeänä pitänyt, että olisin avautumisen taitoja opettanut. No miten se nyt raukka osaa avautua, on vaan itsessään ahdistunut ja puristuksissa, ei oo silläkään helppoa. Hieman myötä ahdistuin ja nyt olen päättänyt siirtää eläköittämistä. Yritetään vielä yhdessä opetella kommunikoimaan ja avautumaan, ettei tarvitse lukkiutua ja yksin ahdistua. Kyllä minä kuitenkin luotan ja arvostan matkakumppaniani, täytyy antaa sille vähän tilaa niin se vapauttaa itse itsensä.

Kävelin metsässä liian isoilla saappailla. Miten se sillä kertaa olikin niin kompuroimista, vähän väliä oli joku oksa poikittain saappaan kärjen päällä. Siitä kun selvisin niin eikö ollu näkymätön kuoppa sammalpeitteen alla. Siinä kompuroidessa manasin vähintäänkin koko maailman ja haukuin saappaat ja muut matelijat. Olinhan toki käyttänyt noita saappaita ennenkin ja ei se noin hankalaa ollut, nytpäs olikin. Loppumatkasta opin jo aika hienosti hallitsemaan isot saappaat, eikä koko aikaa tarvinnut äkkäilläkkään.

Elämäni liian isoissa saappaissa konkretisoitui ja jouduin ajattelemaan tilannettani uudesta vinkkelistä. Fytoterapeutti opintojeni alku on ollut melkoista kompurointia. Monesti on käynyt mielessä, että olenkohan hypännyt liian isoihin saappaisiin. En varmasti osaa olla tarpeeksi kiitollinen elämälle, että sain tämmöisen mahdollisuuden, missä pääsen luonnon ytimeen. Olen tarjottimen äärellä, josta viisaat naiset,  jo aikojen alussa, ammensivat ravintonsa. Tuolloin nuo viisaat naiset osasivat lääkitä ja pitää perheensä hengissä. Tuosta viisaudesta ja yhteydestä luontoon on niin vähän jäljellä.

Erityisesti tänä kesänä kaikki kasvit ovat menneet syvälle energia kenttääni. Vielä en osaa kertoa mitä milläkin kasvilla voi tehdä, mutta tiedän sisimmässäni miltä mikin kasvi tuntuu. Ymmärrän eläväni maassa missä ympäröivä luonto on rikkaus. Asun keskellä ruoka-aittaa ja minua ympäröi kasvien suojaava kehä. Tämä on ollut tunteikasta aikaa. Kukkaloisto teiden varsilla on hymyilyttänyt ja ilahduttanut runsaudellaan. Luonnossa on pelkästään kauneutta.

Mietin osaanko itse suhtautua riittävällä nöyryydellä kasvien parantavaan voimaan. Ovatko saappaani liian isot ja hukunko niiden kanssa horsmikkoon, siankärsämö sieraimessa ja puna-apila korvassa. En muista mikä vaikuttaa mihinkin. Rohtoraunioyrttini jää jumiin ruuansulatuskanavaan ja suolisto pukkaa pelkkää pakuria pihalle. Maksani paukkuu ja sappeni kiehuu, miten ne puhdistuskuurit menivätkään. Ei varmasti auta että käy lilluttelemassa järvessä, ei puhistu kuin pintanahka. Mitäs jos unohdan kaiken ja en opi enään mitään uutta. Näitä mietin, kompuroin opiskelun teknillisessä kuraojassa ja haaveilen lankapuhelin ajasta.

Istun rantaan vievillä rappusilla auringonläiskässä, kahvia ja pala raparperipiirakkaa keikkuu polvillani. Aamukahvit ulkoilmassa, rappusilla, auringossa, juuri tätä olin toivonut. Elämäni, arkeni on nyt täällä mökillä, järven rannalla. Laiturilla könöttää keskeneräinen katiska, kuistilla nojailee virveli ja soutuvene lepäilee tyynenä koivun vieressä, odottaen jokapäiväistä liikunta-annostaan. Mökki on metsäisellä tontilla, kaikki on luonnollisessa asennossa. Kaikenmaailman heinälajikkeet notkuvat aamukasteessaan, aurinko niitä jo kuivattelee – kaunista, niitä on niin monenvärisiäkin. Jollakin kalalla näyttää olevan aamujumppa meneillään, aikamoisiin hyppyihin sekin pystyy. Kannattaisi senkin mennä tuosta laiturin lähettyviltä kauemmaksi molskimaan, etten käy virvelöimässä sitä pannulle.

Ulkosalla istuskellessa ajatukset vapautuvat. Ajatuksia tulee ja menee, ne eivät kimpoa mistään seinästä takaisin ja jää korvien väliin pyörimään. Ajatusten liikennöinti on paljon joustavampaa ja rikkaampaa. Ne vaan jäävät rauhallisina muhimaan, tai jatkavat matkaansa, toteutuakseen jonkun muun elämässä. Kiireellisyys kaikilta osin rauhoittuu, kun istuu paikassa missä ei kuulu mitään ihmisen tuottamia ääniä. Tuohon paikkaa minäkin menin tänä aamuna, selkiyttämään ajatuksiani. Tänään maalaan ja kirjoitan, vapautin itseni opiskelemiselta ja varsinkin sen tuottamilta teknisiltä haasteilta.

Olen tilanteessa missä elimistöni pitkäaikainen stressitilanne on purkautunut. Kroppani purkaa kaikkea pihalle räkänä ja särkynä. Eikä voi millään muotoa sanoa miellyttäväksi yöllistä monen tunnin oksentamistakaan. Pääkipu oli räjäyttää aivoni pihalle ja ajattelin, että nyt tarvitaan ambulanssi paikalle. En kuitenkaan jaksanut sitä soittaa vaan kaaduin sohvalle. Tämä on prosessi joka menee ohi ja tiedän mistä se johtuu. On onnellista huomata, että ymmärtää jotain oman kehonsa toiminnasta ja tarpeista. Erityisen tärkeää on myös reagoida ja toteuttaa kehonsa tarpeita, olla uskollinen itselleen ja omalle hyvinvoinnilleen. Jatkuvan suorittamisen sijasta voisimme luvata joka aamu pitää itsestämme hyvää huolta. Voisimme esimerkiksi luvata joka päivä venytellä, tehdä vaikka kolme liikettä. Lupaisimme hengittää syvään ja rauhallisesti, pureskella ruokamme kunnolla. Ennenkaikkea lupaisimme rakastaa toisiamme ja luontoamme.

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa. Kesä on parhaimmillaan silloin,  kun päivänkakkarat kukkivat. Tänä vuonna alkukesä oli viileää, odottelin ja odottelin milloin rakkauden terälehdet alkavat keikistelemään ojanpientareilla. Monenlaisten prosessien ja muutosten velloessa pääni sisällä ja vähän pääni ulkopuolellakin, olin melkein ohittaa koko kesän tärkeimmän höpötyksen. Yhtäkkiä hiekkatietä kotiin kaahatessa ojanpientareet olivat täynnänsä pelkkää höpötystä. Voi sitä riemun määrää, ei auttanut muu kuin pysäyttää kaara ja sännätä pientareelle. Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta. No voi räkä uusiksi meni – kumminpäin se aloitettiinkaan, että höpötys loppuu rakastaa terälehteen. Toivossa on hyvä elää, tai vaikka päivänkakkarassa, kyllä se aina lopulta Rakastamaankin oppii. Minulle nuo kakkarat ovat keijunmekkoisia pikku tyttöjä, joiden viattomuus ja rakkaus loistaa heidän kasvoiltaan hymyilevänä aurinkona.

Mikäli haluaa olla oman elämänsä Prinsessa tai Prinssi, on kuljettava Kuninkaallisessa peilisalissansa mieli avoinna. Meistä kukaan ei ole yksin mitään. Ilman toista tai toisia ihmisiä, meillä ei olisi peilejä, jotka heijastaisivat meille tunteita, joita meissä asuu.  Tuossa peilisalissa kuljettavan matkan aikana tapaamme hahmoja, jotka edustavat meille inhimillisyyttä, toiset rakkautta, toiset pelkoa ja jotkut itsepäisyyttä. Kaikkeen tuohon törmäämme omassa Kuninkaallisessa peilisalissamme, jos uskallamme avoimesti katsoa noihin heijastaviin pintoihin.

Useimmiten kun on itse avoin, saa kaksin verroin onnea ja iloa itselleen. Jakamalla elämäämme läheisillemme, saamme sen voiman elämäämme, mitä juuri sillä hetkellä tarvitsemme.

Hyvin pitkälle viimevuosiin asti, ajattelin omasta elämästäni, että minun pitää vaan selvitä kaikesta ominpäin. Elämäni oli monilta osin negatiivisessa syöksykierteessä, koska en osannut katsoa noihin oman peilisalini peileihin. Olin itse suuressa viisaudessani asettanut itselleni mahdottoman tehtävän elämästä selviytymiseen. Olin päättänyt selviytyä omista asioistani Itsenäisesti, kiukulla ja asioita suorittamalla. Tuolloin elämässäni oli peili jonka kohtaaminen ei  aina tuntunut hyvältä. Tuo peili oli raivostuttavan rehellinen ja se sai minut monesti suorastaan raivon partaalle. Tuo peili ei silti mennyt rikki ja se sai minut ymmärtämään, että minussa itsessäni on tapahduttava muutos. En ollu tyytyväinen millään elämäni osa-alueella. Olin johdattanut elämäni tilanteeseen, missä päässäni jyskyttivät miljoonat rautatiet ja olin umpisolmussa joka asiassa.

Mitään ulkoista muutosta ei tapahtunut ennen kuin olin valmis kohtaamaan itseni ja muuttamaan ajatteluni. Kerrattain olin tuon raivostuttavn peilini kanssa kohtaamisessa, joka johti päätökseen. Päätös johti muutokseen ja siitä alkoi positiivinen syöksykierre, joka on lopulta johtanut todellisen unelmani toteutumiseen.

Kun jakaa elämäänsä ja uskaltaa olla lapsi, uskaltaa ottaa vastaan rakkautta ja vaalia iloa arjessaan, on helpompi kulkea myös niitä ylämäkiä. Ylämäkiä on kuljettava saavuttaakseen huippuja, mutta on hyvä muistaa, että huipullakin tuulee.  Huipulla voi hetkellisesti tuntea saavuttaneensa jotain minkä eteen on ponnistellut. Läheskään aina ei pääse sille huipulle mitä on tavoitellut, mutta matkan varrella on joutunut kurkistelemaan erilaisiin peileihin ja se on ollut paljon tärkeämpää kuin tuo huippu.

Omasta kulkemastani matkasta olen kiitollinen, sillä juuri tämä matka on tehnyt minusta juuri näin ihanan kuin olen. Ilman toisia ihmisiä, ei olisi ollut peilejä, jotka olisivat heijastaneet niitä rehellisiä, minussa asuvia tunteita. Olen oppinut reagoimaan ja tunnistamaan minussa herääviä tunteita.

On tärkeää vaalia omaa positiivista energiaansa. On uskallettava olla itsellensä rehellinen ja siivottava elämästänsä kuormittavat, negatiivista energiaa huokuvat asiat. Aina se ei ole ollut helppoa, mutta muuta vaihtoehtoa ei lienee ole, jos meinaa elää omaa iloista ja vapaata elämäänsä.

Aina on valinnan mahdollisuus, sulkea silmänsä tai katsoa rehellisesti peiliinsä.

Pikkuhiljaa alkaa kaksijalkaisilla hahmoilla olemaan kevättä rinnassa ja niin on linnuillakin kevättä siipien alla. Sydäntalvella sai hiihdellä täysin hiljaisessa maastossa, mutta nyt on lintukansakin availlut äänihuuliaan.

Lintulaudalla on ruuhkaa, milloin kukakin alkaa pitämään jöötä ruokamökin laidalla. Röyhkeästi viherpeippo vei siemenen varpusen nokasta, ihan kun ei siinä kourussa olisi ollut yhtään muuta siementä, niin piti sitten toisen nokasta pölliä – varmaan varastettu siemen maistuu sitten paremmalle. Hetken päästä samainen viherpeippo rääkyi nokka suorana, kita ammollaan talitintille – tintti räpytteli sovinnolla puun oksalle ja jäi sinne odottamaan, että viherpeippo saa mahansa täyteen. Ei tuntunut saavan, siinä se isännöi mökin reunalla. Näytti ihan siltä, että parinkymmenen asteen pakkanen oli tehnyt räpyttelijät aivan hulluiksi. Melkoinen taistelu ruokintapaikalla, vihdoin antoivat porukalla lähdöt isännöivälle viherpeipolle. Ihanasti pääsivät muutkin nauttimaan välipalaansa.

Tuntui, että lintuja oli tuplaten liikenteessä, kun olivat niin laittaneet untuvansa pörhölleen, ovat ihanasti pullukoita. Olispa itelläkin sisäänrakennettu untuvapeite, ei tarvitsisi erikseen olla kesä- ja talvimakuupusseja – sen kuin vain kelistä riippuen pistäisi untuvansa pörhölleen ja asettuis puun alle maate.

Välillä on valtava ruuhka lentoliikenteessä. Kuukkeli – liitelyn mestari, ei sen tartte kuin laittaa siipensä levälleen, niin jo saa tilaa ruokintapaikalla. Hömötiainen on hömötiainen- ei sillä taida olla huolta huomisesta, sen kuin vain hömöilee.

Varmaan kevätkokouksen aika.  Lajista riippumatta, räpättävät toisilleen. Talitintti on sinnikkään oloinen – pitää siementä varpaittensa välissä ja vimmatusti nakuttaa nokallaan ruokaa ääntä kohti.  Kiihdytyskisoja ottavat vain lajitovereittensa kesken – olisko vähän rasismia havaittavissa. Voihan se olla ettei se liity rasismiin mitenkään. Ehkä se on ihan reilua kiihdytellä oman painoistensa kanssa.

Toiset lentävät hyppien – keikkuen, toiset taas liidellen tasaisin siiveniskuin. Jotkut harrastavat pikapyrähdyksiä, kun taas toiset tekevät äkkipudotuksen oksalta alas. On ihana seurata miten kevät tekee tuloaan ja luonnossa äänet lisääntyvät. Nyt on paras aikaa myös jälkien tunnistamiseen. On palkitsevaa kun oppii tunnistamaan ilveksen, pupujussin, oravan, riekon ja muiden piipertäjien jälkiä. Luonnossa riittää ihmeteltävää.

Keltainen postilaatikko

Keltainen postilaatikko seisoo tienlaidassa hiljaa itekseen.
Keltainen postilaatikko, kuulle otsalautaa kohottaa.
Keltainen postilatikko, kuulle varsin kumartaa ja muuten vain tien varrella töröttää.
Tuo keltainen postilaatikko, rauhaa vain rakastaa, mutta ei rauhasta tietää saa,
sillä keltainen postilaatikko autoja vain katsastaa.
Keltainen postilaatikko ei ripeä ole liikkeissään, eikä hän ryntäile tielle päin, eikä varsinkaan liiku yllättäen autoon päin.
Tuo keltainen postilaatikko on aivan ominpäin.
Keltainen postilaatikko nappaa postin kitusiin, eikä koskaan siitä palkintoa saa , sillä tuo keltainen postilaatikko vain työtänsä hoitelee.
Keltainen postilaatikko kuulta terveisiä saa, kuu sille vilkuttaa ja keltainen postilaatikko kulmiaan kohottelee.

Keltainen postilaatikko on vekkuli ja veikeä, neliskulmainen postilaatikko.
Tuo kuu-ukkeli kelmeä, tekee varjollaan temppuja postilaatikolle.
Yhdessä he varjoillaan autoilijoita pelottelevat. Pimeyden maagisuus luo keltaiselle postilaatikolle sarvet päähän ja heiluvan poronvartalon.
Helmapellit hulmuten autoilija jarruttaa, tarkentaa katsettaan ja tajuaa, että hämäryys teki tepposet.
Kuljettajaa hymyilyttää, olihan hän juuri välttynyt porokolarilta.

Keltainen postialatikko tekee yhteistyötä kuun ja pimeyden taikuuden kanssa ja se tekee postilaatikon elämästä jännittävää.
Keltainen postilaatikko saa monesti kuraa niskaansa. Lumesta tuo keltainen postilaatikko pitää koska se on niin puhdistavaa ja sitä on paljon tarjolla.
Keltainen postilaatikko on sairastunut alaraajahalvaukseen, tuon myötä hänen elämäntehtäväkseen on tarjoutunut törötteleminen tien varrella.

Keltainen postilaatikko osaa nauttia elämästä ja hän rakastaa postineitä. Keltainen postilaatikko on onnekas, koska näkee rakastettuaan joka päivä. Mikäs hänellä on ollessa, kun postineiti syöttää häntä joka päivä. Erityisesti hän pitää Postinet luettavasta, koska se on täynnä pelkkää hömppää ja hömppäpömppää ja se tuo keltaisen postilaatikon arkeen rajattomasti luovuutta. Postineiti on iloinen ja kehuu keltaista postilaatikkoa vuolaasti. Joka päivä keltainen postilaatikko kuulee olevansa luotettava ja jämäkkä vartaloinen.

Tuo keltainen postilaatikko on jämäyttänyt vartalonsa vyötäröstä alaspäin, koska luulee ettei keltainen postilaatikko ole notkeavartaloisena arvostettu. Keltainen postilaatikko oli aikaisemmassa elämässään oranssi aurauskeppi. Kaikkina noina aikaisemmin vietettyinä vuosina häntä kaulan kohdalta kuristi tuo heijastinrinkula. Viimein hän väsyi olemaan kovin taipuvainen. Oranssi aurauskeppi ei enään jaksanut myötäillä aura-autoa, eikä kerta toisensa jälkeen kammeta ojan pohjalta takaisin tien varteen. Haikeana hän tuolloin muisteli serkkujansa norjanmaalla, heillä ei kiristänyt vanne pään kohdalla, oli vain kevyt puristus vyötäröllä.

Erään kesän jälkeen oranssi aurauskeppi ei enään palannut paikoilleen teinreunaan, hän oli ottanut paikan vastaan keltaisena postilaatikkona.
Keltainen postilaatikko palellutti alaraajansa heti ensimmäisenä talvena ja näin hänestä tuli varsin jämäkkä keltainen postilaatikko.
Jämäkkä keltainen postilaatikko oli varsin onnellinen, sillä olihan hän rakastunut postineitiin. Onnea toi myös jekkuilu yhdessä kuun kanssa.
Talvisin keltaisella postilaatikolla oli monesti ähky, sillä lunta tuli kitusiin isoina kerta-annoksina. Keltaisen postilaatikon sulattelukyky ei ollut parhaimmillaan talvella ja tämän takia hän kärsi ajoittain suolistokaasuista. Kaasupäästöistä johtuen keltaisen postilaatikon perälaudat paukkuivat ja natisivat liitoksistaan.
Keltainen postilaatikko suli täyteen iloisuuteensa kun kevätaurinko lämmitti sen otsalautaa ja hartioita. Kesällä keltainen postilaatikko loisti kilpaa auringon kanssa, sen suu oli pelkkää hymyä ja syli avoinna uusille kirjeille