Aggregaatti, mikä ihmeen sana tuo sitten on, kun minusta se on agrigaatti ja sillä siisti. Joka tapauksessa tarvitsisin kotiini tuommoisen rakkaus agrigaatin, koska rakkaus-hellyys varastoni on kulutettu loppuun. Yhtenä vähemmän kauniina päivänä, jolloin räystäästä lorisi vesi, marraskuun lopussa, häkellyin tajutessani mistä on kysymys. Ei suinkaan tuosta lorisevasta vedestä vaan yksinkertaisesti siitä, että kaikki oli lopussa. Siis rakkaus nimittäin, kertakaikkiaan lopussa. Palkkatyössäni luovutan joka päivä paljon hellyys energiaani ja välittämistä. On paljon, paljon ihania vanhuksia ja ihmisiä, jotka kaipaavat hyväksyntää ja hymyä. Olkapäästä silittäminen, nukkumaan peitteleminen ja poskesta silittäminen, eivät maksa mitään. Hymyllä ja naurulla saa anteeksi monta unohdusta, hymy saattelee turvallisesti seuraavaan päivään ja tästä kaikesta tulee vain hyvä mieli antajalleen. Joskus haasteellistenkin tilanteiden jälkeen, kun peittelee ja silittelee mummukan yöunille, on aihetta kiitollisuuteen. Tulee kiitollinen mieli ajasta, joka minulla oli juuri hänelle. Joka kerta tuo hetki saa minut liikuttumaan ja lähden tippa linssissä kohti seuraavaa paikkaa. Lähes joka kotiin haluaisin jäädä asumaan, koska en haluaisi, että kukaan joutuisi kokemaan yksinäisyyttä. Tavoitteeni työssäni on ilo, jota vien mukanani joka kotiin. Tätä teen toistuvasti, päivästä toiseen, toistakymmentä kertaa päivässä. Onko siis ihme, että rakkaus-hellyys varastoni on lopussa.

Ihminen ihmiselle on vaan elintärkeä juttu. Oikeastaan ei ole mitään väliä osaako kaivaa pumpulipuikolla oikeaan suuntaan tai unohtaako antaa unilääkkeen. Unilääkettäkin tärkeämpää on ihminen toisen ihmisen rinnalla. Ei ihminen, oli hän nuori tai vanha, tarvitse muuta kuin kosketusta ja hyväksyntää, välittämistä – hetkessä olemista. Kaikki sen huomaa, olipa sitten vanha, nuori, vammautunut tai muuten vain elämän kolhima, jos kanssa ihminen lintsaa läsnä olemisen hetkessä.

Sanotaan, että antaessaan saa, elikkä miten sitten on mahdollista, että minun rakkaus-hellyys varastoni on kertakaikkiaan lopussa? Onko se niin, että olen yksinkertaisesti liian vaativa tai, ettei minulle riitä mikään, enkä osaa olla tyytyväinen elämääni? Näitä pieniä pohdintoja olen joutunut tekemään pienen pääni sisällä ja lopputuloksena oli viimeöinen keksintöni Rakkaus agrigaatista. Koskapa pakkohan on tilanteelle keksiä ratkaisu, jos meinaa jatkaa samalla mallilla eli selvitä hengissä ja täydentää varastoa. Tilanne on ajautunut siinä mielessä umpikujaan, koska kotonani ei asu ketään muuta ihmishahmoksi puhuteltavaa henkilöä. Jos näin olisi, että omassa kodissa voisi kaivautua jonkun kainaloon tai joku spontaanisti halaisi, luonnollisesti varastot täyttyisivät. No ei hätää, yölliset suunnitelmani olivat seuraavanlaiset: Tuolla taloni nurkalla mattotelineen takana olisi agrigaatin paikka. Se olisi semmoinen jonkinlainen rautainen hökötys, rautainen siksi, että se on jämäkkä ja pysyy paikoillaan. En minä halua, että se yhtäkkiä lähtee kävelemään tai lentää tuulen mukana pois. Siinä olisi jonkinlainen kahva mistä voisin pitää kiinni. Istuisin siinä vieressä pölkyn nokassa. Riippuen siitä olisiko tarpeeni rakkaus vai hellyys puolella, painaisin minulle sopivaa nappulaa. No rakkaus nappula olisi tietysti vaaleanpunainen ja hellyys nappula olisi auringonkeltainen. Agrigaatti on hyvin energisoiva hökötys ja nappulasta riippuen ilmoille viuhahtaisi silkkisuikaleita, jotka kietoutuisivat ympärilleni, tuudittaen minut voimaannuttavaan hellyyteensä. Yksinkertaista ja helppoa, paitsi mitäs jos laite tulee hulluksi ja kietoo minut tiukkaan otteeseensa enkä saa painettua STOP nappulaa? Niin kaamea tilanne, hän tukehtui hellyyteensä, jonka hän kuvitteli täyttävän hänen varastonsa. Siinä olisi arjen komiikkaa kerrakseen. Jos nyt kuitenkin vain ottaisin kukkatippoja ja keittäisin kello kahden teen.