Elämä on välillä käsinkosketeltavan jännittävää. Eilen lähdin itseni kanssa treffeille auringonlaskuun, mutta en suinkaan ollut siellä pelkästään itseni kanssa. Tällä kertaa päätin valita toisen reitin, en sitä tavanomaista niemeä kiertävää ympyräreittiä, vaan suuntasin aivan toiseen suuntaan. Lähdin suuntaan, jossa en ollut vielä koskaan hiihtänyt. Aurinko oli aloittanut jo laskeutumisensa, joten minulla oli hiukan kiire, etten myöhästyisi kohtaamiseltamme. Auringonlasku, onko ihmeellisempää tapahtumaa. Möllykkä laskeutuu harkitun hitaasti kohti horisonttia ja ympäröivä maailma vaihtelee värejään, riemunkirjavasta aina utuisen romantilliseen hämyyn saakka. Oli täydellinen pakkaskeli ja tällä kertaa minulla oli myös tarpeeksi paksut hanskat, ei siis palellut sormiakaan. Auringon ja horisontin luomaa taideteosta kohti hiihdellessäni, järven päälle, ihan rantaan alkoi nousta sumua, tai jotain sen suuntaista. Olin otettu tästä hetkestä ja kiitollinen siitä, että tuli taas lähdettyä liikkeelle. Yhtäkkiä aivan edessäni kulki peräkanaa kaksi möhköfanttia, joilla oli tähtipölyn täyttämät viitat harteillaan. No enhän minä niitä möhköfantteja nähnyt, koska he olivat syöneet näkymättömyyspulveria. Siinä kuitenkin leijuivat ohitseni niin, että olisin voinut niitä sauvalla tökätä. En ehkä muistanut siinä kohtaa hengittää, koska tuo näky oli jotain niin kaunista. Mitään sen kaltaista en ole ikinä aikaisemmin nähnyt. Muina miehinä siitä vaan ohitseni lipuivat kohti toista rantaa, katosivat ja jättivät jälkeensä vain tähtipölyä. Olin onnellinen, kaarrattelin kohti niemen nokkaa, tutulle ladulleni. Se oli onnenpäiväni, koska en tehnyt valintaani samanlailla kuin aikaisemmin. Poikkesin ladulta ja mitä kohtasinkaan. Tulomatkalla huomasin ojan pientareella koiranputkia, kuuraisine kukkineen, miten kauniilta nekin näyttivät. Pajunoksat odottavat jo puhkeamistansa ja jäniksillä oli ollut ilmeisesti juoksukilpailut.