Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa. Kesä on parhaimmillaan silloin,  kun päivänkakkarat kukkivat. Tänä vuonna alkukesä oli viileää, odottelin ja odottelin milloin rakkauden terälehdet alkavat keikistelemään ojanpientareilla. Monenlaisten prosessien ja muutosten velloessa pääni sisällä ja vähän pääni ulkopuolellakin, olin melkein ohittaa koko kesän tärkeimmän höpötyksen. Yhtäkkiä hiekkatietä kotiin kaahatessa ojanpientareet olivat täynnänsä pelkkää höpötystä. Voi sitä riemun määrää, ei auttanut muu kuin pysäyttää kaara ja sännätä pientareelle. Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta. No voi räkä uusiksi meni – kumminpäin se aloitettiinkaan, että höpötys loppuu rakastaa terälehteen. Toivossa on hyvä elää, tai vaikka päivänkakkarassa, kyllä se aina lopulta Rakastamaankin oppii. Minulle nuo kakkarat ovat keijunmekkoisia pikku tyttöjä, joiden viattomuus ja rakkaus loistaa heidän kasvoiltaan hymyilevänä aurinkona.