Pyryharakan lentoa

Minä

• Olen ottanut elämässäni vastaan muutokset. Muutos vaatii valintoja, tahtoa ja toimintaa. Ilman noita kaikkia, ei vaan tapahdu mitään. Unelmat ovat laukaisseet muutoksien ketjun, joka vääjäämättä johtaa kohti etelää.

Uskallan

• Vihdoin uskallan alkaa elämään unelmiani todeksi. Vuosien työstäminen tuottaa hiljalleen tuloksia ja nyt on vain uskallettava vahvasti luottaa unelmiinsa.

Uudistua

• Unelmien saavuttaminen vaatii minulta itseltäni uudistumista. En voi jumittaa vanhoissa kaavoissani. En voi enään toimia samalla tavalla arkiaskareissani. On päästettävä elämäänsä uudistuksen tuulet, jotta lopputulos on erilainen, eli unelmien toteutuminen.

Tässä hetkessä

• Vaikka elän muutoksien pyörteessä, on silti opeteltava elämään hetkessä. Jokainen ”läsnä” eletty hetki johtaa johonkin hyvään.

Onnellisesti

• Opettelen lähestymään muutoksia onnellisesti ilon kautta. Silloin on varmuus siitä, että asiat sujuvat parhain päin.

Sopeudun

• Muutoksiin littyy aina joitan asioita, jotka eivät tunnu parhaimilta asioilta elämässäni. Siltikin sopeudun, koska unelmani on syöpynyt sisuksiini niin vahvana, ettei sitä kumoa mikään.

Pimeää aikaa oli heidän ympärillään tarjolla runsaasti, siksi oli hyvä,  että he oppivat nauttimaan siitä. Oikeasti he olivat hahmoja, jotka osasivat nauttia arjesta ja niistä asioista,  joita heillä oli sillä hetkellä käsillä. He olivat oivaltaneet, että arkionnen kokemiseen tarvitaan vain hyvä mielikuvitus. Alkuun tuolla toisella oli pimeän suhteen vähän liiankin hyvä mielikuvitus. Tarmokkaana hän kerta toisensa perään lähti yksin juoksulenkille. Hyvin varustautuneena, ainakin otsalamppu oli mukana. Yksinäisillä keikoillansa hän joutui kerta toisensa perään voittamaan itsensä ja kohtaaamaan milloin minkäkin olion luonnossa. Pääsääntöisesti hän kävi pimeässä kamppailua itsensä ja heinämättään kanssa. Puolenkilometrin matkalla hän joutui kolmesti kamppailemaan ja voittamaan itsensä heinämätästä vastaan. Se oli hänelle rankkaa ja aina hän ihmetteli, miksi hän taas lähti pimeällä yksin lenkille. Nyttemmin hänen mielikuvituksensa on hieman rauhoittunut ja kerta toisensa perään hän kokee suurta liikkumisen riemua.

Vakavamielisen ihmiskokeen tuloksena, hän on päättänyt syyttää pimeänpelosta otsalamppuaan. Niin ja lopulta sitä henkilöä kuka sitä otsalamppua käyttää….siis itseään. Olisi ollut niin mukava syyttää jotain muuta. Jos lähtee ulkoilemaan otsalamppu viritettynä täyteen valaistukseen, on varmaa,  että saa mukaansa kaikki Ökkömönkijäiset ja muuta Mutiaiset, jotka kuiskivat olkapäällä milloin mitäkin. Sen seurauksena, että on painanut tuota maagista nappulaa otsallaan, häneltä ovat menneet monet leppoisat hetket ohitse. Mutta miten onkaan käynyt kun on sulautunut yön pimeyteen ilman valoa?

Pimeän pelko syntyy kun käyttää otsalamppua. Kun totuttautuu hämärään, näkee aikalailla pimeässäkin. Otsalampun valossa näkökulma ympäröivään maailmaan on todella kapea, jolloin kaikki valokehän ulkopuolella tuntuuu pelottavan uhkaavalta. Katselukulma on rajoitettu tietylle alueelle. Ilman otsalamppua koko maailma on avoinna, eikä ympäröivässä luonnossa ole mitään uhkaavaa. Pimeydessä liikkuessaan voi aistia yön maagisen voiman. Kaikki ympärillä oleva näyttää taianomiselta. Silmä tottunut pimeään, luottavainen suhde luontoon on syntynyt ja hän on saanut yhteyden Maaäitiin.

Kerrattain hiihtoreissulla otin osumaa yhden käkkäräkoivun kanssa. Kuka nyt ylöspäin mennessä on koivun kanssa törmäyskurssilla? Ennen osumat ovat tulleet alaspäin lasketellessa, mutta nyt,  siinä se vain itsepäisesti törötti reitilläni. Näillä leveleillä voi pätkäkin tuntea pituutensa riittävän, ainakin jossakin tilanteessa, nimittäin latvaan kurkottaessa. 160 cm riittää latvaosion tuulenpesän tarkkailuun. Onhan noita tuulenpesiä ollut ennenkin, mutta nyt sen oikein ymmärsin. Ei se ole mikään sotkukasa. Luulisi, että kaikki tikut on siinä sikin sokin, mutta ei. Tuulenpesä on täydellinen, konkreettinen ilmentymä hallitusta kaaoksesta.

Tuo hallittu kaaos on valloillaan silloin, kun henkilö on luovuutensa ytimessä. Sivusta seuraajalle kaikki saattaa näyttäytyä kaaoksena ja pelkkinä keskeneräisinä projekteina, mutta luovuus on paljon moniulotteisempi asia. Pään sisällä olevasta tikkukasasta lähtee ideoita kaikkiin mahdollisiin suuntiin. On erittäin hankalaa kertoa mitä pään sisällä tapahtuu, kun siellä yksinkertaisesta tapahtuu niin paljon ja koko ajan. Olessani luovuuden ytimessä, luovuus ulottuu joka elämäni osa-alueelle. Ikiliikkujia on pään sisällä ristiin rastiin useita. Toiset voivat sanoa, että saavat luonnosta kaikki ideansa. Toisaalta niinhän se on minullakin, koska luonto on elämäni ja luonto on kaikkialla, mutta en siltikään voi sanoa, että kaikki ideani tulevat luonnosta. Ne vaan tulevat, kimpoavat ruostuneesta postilaatikosta tai silppukasasta pöydällä.

Projektit elämässäni kulkevat aina mukanani, minne menenkin. Toiset ovat jääneet kesken, toiset ovat olleet kesken vuosia. Sitä riemullisuuden tunnetta ei voi kuvailla, kun yks kaks saa jonkun vuosia uinumassa olleen projektin valmiiksi. Aina silloin tulee tunne, että taas kannatti. Tekeminen on se mikä pitää ihmisen kiinni arkionnessa. Aikana jolloin luovuus on ytimen ytimessä, silloin raksutus korvien välissä on sen verran hurjaa, ettei yöllä tartte nukkua. Pään ympärillä pyörii ja lentelee ajatuksia ja ideoita jatkuvana pyörteenä. On aina yhtä jännittävää seurata, mikä idea saa tarttumapinnan mistäkin ja mitä siitä lähtee syntymään. Hyvin monet, yksinkertaiseltakin näyttävät tuotokseni, ovat muhineet muistikirjani välissä vuosia. Sieltä ne aina putkahtelevat, jalostuvat ja löytävät tiensä valmiiksi tuotokseksi. Pään sisäinen mylläkkä syntyy siitä, kun antaa elämälle kaikki mahdollisuudet. On olemassa vain mahdollisuuksia ja mahdollisuuksien toteutuminen syntyy pienistä valinnoista arjessamme.

” Luovuus syntyy joutenolosta ” Jos haluaa pitää elämässään kiinni luovuudesta, se vaatii myös joutenoloa. Silloin luodaan tilaa uusille ideoille ja visioille. Silloin ei tehdä mitään, annetaan vain ajan kulua, mielen tyhjentyä. Tuo tilanne syntyy väistämättä ennen luovuuden ytimeen uppoamista. Ei vaan yksinkertaisesti pääse luovuuden ytimeen, jos ei ole valmis ”tyhjentämään” arkeaan kaikesta energiaa vievästä ”roinasta”.

Tämä luovuuteni unelmointi on tuottanut tulosta. Lähiaikoina voin ilahduttaa koko maailmaa kauneudella, joka on syntynyt kärsivällisellä tekemisellä ja omaan unelmaan uskomisella.

Todellisuudessa Heka ja Helvi ei kirmaile minnekkään, maadoittavat vain itseään tunturien notkelmassa. Heka ja Helvi vankkumaton pariskunta, ovat juurruttaneet itsensä peruskallioon, helppoahan se oli, kun on samat alkuaineet. Ovat olleet uskollisesti rinta rinnan aina jääkaudelta lähtien. Ei siinä siihen aikaan paljon kyselty, että tahdotko –  se oli siinä rytäkässä pidettävä kiinni siitä kaverista, kuka sattui sulamisveden aikaan vierelle kellumaan. Kyse oli henkiinjäämisestä, ei siinä ollut muuta tunnetta kuin pakokauhu, kun kauhoi naama vedenpinnan yläpuolella menemään. Jääkauden tasaantuessa ja olosuhteiden kuivahtaessa he huomasivat kohtalon kuljettaneen heidät päälaen ylämaastoon. Ei aivan sinne ylhäälle. Tiedättehän, kun tunturia ylöspäin könytessä ensin on puita, sitten pusikkoa ja lopuksi ei mitään – silmänkantamattomiin ei mitään. Meidän kulmilla luonto poikkesi tuosta suoraviivaisuudestaan. Siinä puuston ja pusikon välissä on myös kohta, jossa ei ole mitään. Juuri tuohon kohtaan, eli viimeisen nousun juurelle, tai suurinpiirtein siihen kohtaan, Heka ja Helvi ovat maastoutuneet. Yhteistuumin olivat sitä mieltä, että mikäs täällä on ollessa ja siinä ovat sitten kököttäneet. Ajan romantisoimina ovat analysoineet toistensa nimiä. Heka Helvin ja Helvi Hekan. Tuo romantiikka ei nimittäin ollut mitään rakettitiedettä, se oli pelkkää kivien kolinaa. Hekan nimi tulee sanoista He kaksi ja Helvin nimi Hellyttävästi vierellä. Ei heillä ollut mitään moitittavaa olosuhteistaan, olivathan he taannoin selvinneet aikamoisesta vedenpaisumuksesta. Nyt vain huokaili ja hengitteli kaikessa rauhassa eikä ollut pelkoa tukehtumisesta saati karille ajosta. Näissä maisemissaan he seurailivat harvakseltaan ohikiitäviä hahmoja. Turha niistä oli tilastoja tehdä, näyttivät olevan yhdet ja samat seikkailijat aina liikenteessä. Hymyilyttihän heitä, kun seikkailijat opettelivat laskemaan umpihangessa, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Tuumasivat vain, että tosipaikan tullen ne nuokin oppii pysymään pinnalla. Tunturin siinä kohtaa missä H & H maadoittavat itseään on toisinaan vallan mahdottomasti lentoliikennettä. Laskevat vain suurimmat ohiliitäjät, kuten erilajike kotkat ja joutsenet. Kevät on poikkeuksellista aikaa, juuri silloin kun aurinko alkaa sulattamaan lunta heidän ympäriltään. Ovat sen verran kuumaverisiä oikealta kyljeltään, että siitä kohtaa ensimmäisenä kylki kylpee auringossa. Keväisin heidän kyljessään poikkeaa jos minkälaista kyhnyttäjää, toisin sanoen, kevään haittavaikutukset saapuvat aina auringon lämmittäessä. Rauhallisen talvikauden jälkeen heillä on sopeutuminen tungetteleviin seuralaisiin, mutta siltikin he sopeutuvat. Kaikenlaiset energiakentät kolisevat, onneksi kolina kuuluu heidän perusenergiaansa.

Parikymmentä vuotta sitten,siinä syysilmojen saapuessa, muutin naapurimaahan. Tasapainoilin lähinnä kielikylvyssä, jossa vaahtopäitä riitti ammeen täydeltä. Päässäni olivat sekaisin espanja, ruotsi, englanti ja norja. Mitään noista en osannut, mutta silti olin selviytynyt naapurimaahan asti suuren vanerilaukkuni kanssa. Onnekseni tuossa maassa ei ollut muita kielivaihtoehtoja, kuin norja. On valtavan selkeää kun tarvitsee osata vain yksi kieli ja kommunikointi tapahtuu ainoastaan kyseisellä kielellä. Tilanne oli siis yksinkertaisen onnellinen. Poikasesta Pyryharakaksi syntyminen tapahtui minulle tyypilliseen tahtiin, eli ykskaks. Muutoksia tai muuttuvia tilanteita syntyy käden käänteessä. Suuren oivalluksen tuloksena hain Suomeen kouluun ja kuvittelin käyväni koulua naapurimaasta käsin. No mitäpä luulette, miten moinen temppu onnistui, ei sitten yhtään mitenkään. Niin – halusivat minut sitten sinne kouluun. Korkeammalta oli helppo liidellä Etelä-suomea kohti. Keski-Suomen kohdalla oli pakko kasvattaa siivet, että pystyin laskeutumaan. Tuosta opiskelemaan hakeutumis oivalluksesta syntyi Pyryharakan lentoa niminen opus, jossa esittelin siihen mennessä tekemiäni tuotoksia. Parinkymmenen vuoden ajan tuo Pyryharakka on sukinut siipiään. On ollut enemmän ja vähemmän uinuvaa liikehdintää, mutta silti korkealentoiset tavoiteet ovat pitäneet luovuuden kiitoradan nousujohteisena. Elämässäni luovuus on päänäyttelijä ja sivuroolissa Pyryharakka joka joskus räpiköi tuulia vastaan.

Blogini ”kansikuva” ei tuo verkkokalvolle käsitystä taiteestani tai tyylisuunnastani. Kuva herättää minussa kuplivaa jännitystä, valoa ja iloa. Ihmisenä pienuutta luonnon ytimessä. Naapurimaan jylhät maisemat muistuttavat minua unelmasta, jota kohti lentoni kulkee. Poikanen syntyi Norjassa, kukapa ei siis haluaisi synnyinseuduillaan vierailla. Tuohon maisemaan päästäkseen on Pyryharakan harjoiteltava erilaisia lentotekniikoita, ettei mene ilmavirtauksissa sitten aivan eksyksiin. Varma en kuitenkaan ole niistä harjoitteluista – jos kaiken osaisi ja taitaisi, ei elämässäni olisi rikastuttavaa arjen komiikkaa.

Pyryharakka
Poikanen vielä. Olen vielä tottumaton tämän roppani kanssa, tasapaino on hakusessa. Olen vähän eksyksissä, mutta isona minusta tulee Pyryharakka. Taistelen tuulia vastaan ja lähden joka lentoon mukaan. Olen vahvasti tanakka ja toteutan unelmiani. Poutasäällä liitelen myötäisessä – tuprukelillä käperryn pesääni josta tarkkailen ohilentäviä, hymy nokassani.